kirjallisuus

Pullopostia

Mari Mörö murtaa kirjesalaisuuden, päähenkilö raittiuslupauksen.
Mörön uutukainen on pienoisromaani 1940-luvun lopun Helsingistä. Sota on ohi, ja jälleenrakennusta tapahtuu sekä yhteiskunnan että yksilön tasolla. Viinaan menevä Karl Liljeqvist kohtaa pelastavan enkelin sairaanhoitajan asussa ja ripustautuu tähän kuin pelastusrenkaaseen. Mutta vaikka tarjolla on prinsessa ja puoli valtakuntaa, onko Kuningas Alkoholin valta silti mahtavampi?

Kuurin rakenne on sikäli poikkeuksellinen, että se koostuu lähes kokonaan kielenkääntäjä Karlin – kallein Kalle – kirjeistä rakkaalleen. Päähenkilöä huomattavasti nuorempi Kaisi ei ääneen pääse, paitsi toisen käden lähteenä – Kalle kun referoi ja kommentoi ahkerasti Kaisin kirjeitä ja näin lukijallekin alkaa pikku hiljaa hahmottua kuva suhteen dynamiikasta.

Mörön valitsema tie on sikäli ankara, että ennen kaikkea rivien välit pitää lukea tarkkaan. Välillä hän sentään armahtaa lukijaa ja sujauttaa väliin pari riviä Kallen siskolta – eräänlainen reality check siis.

Sydän kortilla

Orastava ihmissuhde on haparoivien askelten (ja ihan varsinaisten harha-askelten) valssia, eikä tästä vielä suurta draamaa synny. Aikakehys kuitenkin tuo tarinaan sykettä ja oivaltamisen iloa. Mörö esittelee säännöstely-Suomea ikään kuin vaivihkaa, ammattilaisen ottein. Elintarvikkeet ovat kortilla ja siveyspoliisit partioivat tiuhaan turuilla ja toreilla. Asuintilaa on vähän ja samassa osoitteessa pyörii jos jonkinlaista alivuokralaista.

Kallen on voitettava demoninsa ja viinanpiru, jos mielii vakavasti tavoitella prinsessaansa. Apuun tulee lääketieteen viimeinen sana, Antabus. Kalle kuvittelee, että ihmelääke pyyhkii horisontista kaikki huolet ja murheet, joten ei ole ihme että epärealististen odotusten hehkusta päädytään pian krapulan jomotukseen. Kalle syyttää puoskareita ja olosuhteita, mutta sisimmässään myös itseään – ja itseruoskinta on niin ankaraa, että mies menee toviksi täysin lukkoon.

Kallen poukkoilu muistuttaa paljolti maanis-depressiivisen touhua. Kirjeet syntyvät tulevaisuudenuskon vimmassa ja uhmassa, joka on usein nousuhumalan kaltainen tila. Romahdukset ja epätoivo tapahtuvat kulisseissa – kirjoituspöytä ei löydy, käsi vapisee liikaa, mustepullokin jo juotu.

Pikku-Kallen jutut

Antisankarihan Kalle on, pöyhkeä ja itseään täynnä silloin kun ei viinaa. Kallen vastenmielisin piirre on tämän alentuva suhtautuminen Kaisiin, kaikensorttinen tytöttely ja isällisen ylhäinen käytös – kun samaan aikaan on selvää, että tässä suhteessa on vain yksi vastuullinen aikuinen eikä se ole Kalle.

Toisaalta Kallen ”äfäärien” hoidossa on jotain hellyttävääkin. Kääntäjänplanttu luulee olevansa suomalaisen elinkeinoelämän tukipylväs, jonka erikoistaidoista työnantajat tappelevat. Itse ammattikin tulee lukijaa liki:

Halvalla pitäisi kääntää, saamarin tyttöjen takia. Me emme käännä mitään halvalla, se on kymmenen markkaa rivi vaikka itkisivät kuinka. Lisämaksua tulee päälle, jos on kiire ja bisneksissä usein on. Geschäft ist Geschäft. Sanon tuon ääneen, että Helenius luulisi minun tekevän töitä aina vain ponnekkaammin. Olen muuten oppinut venyttämään tekstiä, etenkin saksan käännöksiin saa helposti lisärivejä eivätkä maalaiset huomaa sitä. Siitä saa sivuun sievän summan – osaketta, taloa, autoa, huvilaa varten? Torppa jossain missä meitä ei kukaan tunne? Tuoksuvia jasmikkeita ikkunain alle?

Yksisuuntainen ja -piippuinen kirjeenvaihto rasittaa välillä, mutta toisaalta valittua mediumia arvostaa. Kirjoitusvirheiden täyttämien sähköpostien ja tekstiviestien aikakautena kirjeen verkkaisuus tuntuu mukavalta vaihtelulta, jopa luksukselta. Sota-aikana ja sen jälkeen kirjeitä vielä osattiin kirjoittaa, tekstit soljuivat kohteliaina, pohdiskelevina – ainakin omien isovanhempieni seurusteluajan kirjeenvaihdosta olen saanut tämän kuvan.

Kalle on tietenkin lisäksi ilmeisen supliikki kielimies, jolle kirjeiden tehtailu tulee luonnostaan. Kaisi-rakkaan vastauskirjeet lienevät pidättyväisempiä – mutta Kalle poimii niistä mieleiset osat kierrätykseen ja sysää muun loitommalle.

Puolet totuudesta
Mittaa kirjalle tulee alle 150 sivua, ja se on valitulle formaatille jo paljon. Jotenkin sitä silti jää kaipaamaan Kaisin näkemystä koko surullisesta suhteesta – jos ei nyt viimeistä sanaa, niin jonkinlaista välihuutoa.

Mari Mörön (s. 1963)tuotantojanalle teos sujahtaa vaivatta: jälleen yksi uusi tarkkanäköinen kirja, joka tarjoaa lukijalle kosolti löytöjä. Oikeastaan vain huumoria jää kaipaamaan, sillä sen lajin Mörö taitaa suvereenisti – mutta nyt on jaossa vain tragikomiikkaa ja sekin harmaiden rivien väliin siroteltuna.

Toisaalta Mörö tuottaa 40-luvun kieltä ja ilmapiiriä taitavasti, vetämättä aikasukellusta kuitenkaan överiksi missään vaiheessa.

Sami J. Anteroinen
11.2.2010

Mari Mörö: Kuuri
WSOY. 144 s.

  KUURI
  PÄÄSKYNEN JA LEPAKKO
  KYMMENEN VUODEN PÄÄSTÄ ANNAMME LAPSILLE NIMET
  KULTAISET TIKAPUUT
  MINKÄ TIETÄMINEN ON IHMISELLE VÄLTTÄMÄTÖNTÄ
  PÖLKKY
  ILMESTYS
  TULE HYVÄ
  RUNOKUU 2007
  NAISEN PAIKKA
  VARMAT TAPAUKSET
  MERKKI
  LASISILMÄ
  MEHILÄISPAVILJONKI
  PIMEÄ TAVARAJUNA
  RUNOKUU
  ASUUKO NEITI TÖÖLÖSSÄ