Taiteen kaksoisilta Zodiakissa

Kahden teoksen ilta muodostaa kokonaisuuden, jossa tarkastellaan nykytaiteen kysymyksiä ja todennetaan niitä. Taiteen ymmärtämistä ja tulkintaa pohditaan pitkään ja hartaasti. Illan jakavat Masi Tiitan ja Hanna Ahdin Flute sekä Liisa Pentin WDMSNLCA.  Suoria vastauksia kumpikaan teos ei lupaa antaa, mutta ajatuksia kyllä.

Jo Pentin teoksen nimi WDMSNLCA sisältää enemmän, kuin ensi silmäyksellä voisi luulla. Aivan kuin moni teos, nimikin piilottaa sisäänsä merkityksiä, jotka eivät heti katsojalle avaudu.

Esiintyjät Riikka Theresa Innanen ja Liisa Pentti ehdottavat, etteivät kaikki pidä nykytaiteesta, koska se saattaa näyttäytyä vaikeasti ymmärrettävänä. Lisäksi taiteen tuntijat käyttävät hankalia sivistyssanoja, kaiken lisäksi oudoissa yhteyksissä. Mutta jos osaa pudotella oikeita nimiä puheensa sekaan, on varmasti hip ja cool.

Demonstraatiot ovat oivaltavia. Innasen ja Pentin löpisemän siansaksan seasta erottaa selviä nimiä, kuten Duchamp, Bilbao, Kant, Cunningham, Cage.  Puheen merkittävyyttä he korostavat parran tai viiksien avulla. Tai oikeastaan niiden representaatiolla, koska viikset ja parrat ovat valkoista paperia, parhaimmat nenäliinasta tehtyjä.

Taide on kieli, siis language, he manifestoivat, ja jokaisella taidemuodolla on oma mediuminsa. No sittenpä naiset hyppäävätkin tanssimaan periamerikkalaista rivitanssia, musiikkinanaan Billy Ray Cyrusin Achy Breaky Heart.

Sitten juostaan, tämähän on nykytanssiteos. Naiset juoksevat ympyrää, tietenkin, mutta myös diagonaalia ja suoraa. Ja pohtivat, kasvaisiko tanssitaiteen arvo, jos esiintyjällä olisi suhde esimerkiksi Daniel Craigiin, Teemu Selänteeseen tai vaikka Päivi Räsäseen?

Puhua voi paljon, mutta näistä naisista kyllä erottaa, milloin he ottavat sen oman taiteensa mediumin käyttöön. Tanssiessaan he ovat leikillisiä, pelleileviä, taitavia luomaan niitä elementtejä, joita ovat juuri puheissaan kaivanneet. Avaruuden hallinta täyttää näyttämötilan, ja pelleillessäänkin esiintyjät tulevat ja viettelevät. Lisäksi Meri Ekolan valosuunnittelu pelkistetyssä tilassa luo hienovaraisia efektejä.

Vajoamisia tummalla pinnalla

Illan ensimmäisessä osassa pohditaan taiteen merkityksiä ja muotoja ja nauretaan turhalle tiukkapipoisuudelle. Toisessa osassa tunnelma tiivistyy entisestään. Masi Tiitan ja Hanna Ahdin teoksessa Flute näytetään, mistä vanhempi sukupolvi aluksi höpisi.

Paljaassa tilassa ja niukassa valaistuksessa Tiitta ja Ahti liikkuvat hitaasti, mutta varmasti. Valoa tulee avoimista ikkunoista; sieltä näkyy kevät, joka juuri nyt puskee meidän kaikkien mieliin. Rääkyvät lokit ja ohikulkevat ihmiset vievät huomiota tummista hahmoista näyttämöllä.

Jopa enemmän kuin liikkeen teos, Flute on Heidi Soidinsalon luoma äänimaisema. Huilumainen äänimaailma liikkuu tilassa tehokkaammin kuin ihmiset.  Ääneen vajoaa kuin tanssijat tummalle näyttämölle. Välillä tuntuu, että vaikut irtoavat korvista. Päässä pyörii, ja äänenpaine tuntuu kehossa.

Tässä teoksessa taide syntyy katsojan mielessä ja mielikuvituksessa. Pitkän tasaisen ajan kuluessa mielikuvia nousee esiin ja katoaa.