Madmaxsuomi

Joskus käy niin jännittävästi, että teatteriesitys jatkuu siitä, mihin arki ennen esitystä jäi. Ennen lähtöäni Ylioppilasteatteriin kuuntelin radiosta hauskaa pop-ohjelmaa Lakatut varpaankynnet. Eräs Ultravoxin kappale toi muiston dramaattisesta musiikkivideosta. Siinä ydinvoimala räjähtää ja videon rakastavaisista ei jää lopulta jäljelle kuin ritisevä, puoliksi palanut kaitafilmin pätkä. Vesa Heikkisen ohjaama MADMAXSUOMI  jatkaa tästä.

Esitys alkaa synkällä rituaalilla, jossa ilmeisesti ydinsodasta selvinnyt joukko kantaa muistoesineitä rakkaistaan yhteiselle alttarille. Tästä osiosta pidin erityisesti.

Käsiohjelmassa Heikkinen kertoo rohkeasti esityksen syntyneen henkilökohtaisesta masennuksesta, oman katoavaisuuden tajuamisesta, jopa maailmanlopun ajatuksista. Melko pessimistinen esitys onkin ja apokalyptisyydellään tavoittelee nimensä mukaisesti Mad Max -elokuvien dystopiaa. Kohtalokkuutta korostaa Tuomas Alatalon synkänjylhä äänimaisema. Mukaan on saatu myös kohtauksia yhteisöllisyyden tärkeydestä sekä huumoriakin.

Kymmenhenkinen ryhmä näyttelee pätevästi. Mukana on muutama tuttu kasvo tammikuisesta Saasta-esityksestä. Ryhmätyönä syntynyt teksti on soljuvaa ja jutustelevaa, ei turhan pompöösiä, vaikka aihe on vakava. Nokiset ja veriset hahmot näyttävät taitavasti, kuinka satunnaisesta ihmisjoukosta syntyy ryhmä, heimo, kaveriporukka. Jonkin verran nokittelua tarvitaan ennen kuin toveruus löytyy.

Ryhmästä alkaa nousta esiin persoonallisia yksilöitä: kuka on rakkaudennälkäinen, kuka luottaa voimaan. Yhdellä on koko ajan pullo kädessä, toinen puhuu vilkkaasti viittoen, kolmas taas on notkea narsisti. Sodankin uhan alla ihmisistä löytyy leikkisyyttä ja vaikkapa ruokaa väsätään yhdessä.  Liitoksissaan kitisevä maailma on kuitenkin vaarallinen paikka ja väliajalle mennään pelokkaan pessimistisissä tunnelmissa.

Hulluksi tullut maailma

Esityksen toinen puolisko tuntuu irtonaisemmalta ja episodimaisemmalta. Mukana on myös roisia huumoria. Näemme muun muassa hulvattoman groteskin naisparin, jotka esittävät kloverian ja tanssin villiä sekoitusta. Kohtaamme ulvovan miehen, joka puristaa kädessään Seiska-lehteä ja joutuu naulatuksi nurkkaan. Näemme myös miehen, joka yrittää ottaa rakkaudellista kontaktia persoonallisin tavoin naiseen, mutta yhteistä kieltä ei löydy. Nämä hetket ovat osa esityksen dadaistista voimaa.

Harmillisesti esityksen rakenne murenee loppua kohti; se on ikään kuin luonnosteltua improvisaatiota ja lopulta sisäpiirivitsiä. En nähnyt mitään pointtia siinä, että yleisö vietiin näyttämön taakse kierrokselle, jossa esiteltiin jonkinlainen kauhukabinetti. Pakollinen neuroottinen teknotanssikohtaus alleviivasi tosin maailman kaoottisuutta, mutta myös sanoman lopahtamista. Olisin kaivannut Heikkiseltä tiukempaa tyyliä teeman käsittelyyn.

MADMAXSUOMI jättää kuitenkin mielikuvan ystävyyden ja yhteisöllisyyden merkityksestä. Maailmanlopussakaan kaveria ei jätetä.