Turisti

Ruotsalainen ohjaaja-käsikirjoittaja Ruben Östlund (Play, 2011) tekee elokuvia yhteiskunnan ja yksilön heikoista kohdista. Östlund etsii kipupisteen ja painaa sitten syyttävän sormensa sen ytimeen. Lievä jomotus saa yhä suuremmat mittasuhteet, kunnes koko tietoisuus sortuu hälytystilaan.

Turisti (Force majeure, 2014) on malliesimerkki Östlundin metodista, joka tuo mieleen itävaltalaisen Michael Haneken tuotannon. Moneen kertaan palkittu ruotsalaistekijä ei tosin lähde aivan hanekemaisen armottomuuden linjoille, vaan hän pyöristää uutuuselokuvaansa hervottoman satiirin suuntaan.  

Ranskan Alpeilla lomailevan ruotsalaisperheen – isä Tomas (Johannes Bah Kuhnke), äiti Ebba (Lisa Loven Kongsli), lapset Clara ja Harry (sisarukset Clara ja Vincent Wettergren) – viiden päivän laskettelureissu alkaa pilvettömän taivaan alla.

Turistivalokuvaajan orkestroima kuvaussessio antaa jo aavistaa yhtä sun toista päivänpaisteisen idyllin keinotekoisuudesta.  Asetelma romahtaa heti toisena päivänä alppiravintolassa nautitun lounaan aikana.

Se, mitä tapahtuu, ei itsessään ole spoilaamisen arvoinen. Merkittäväksi kohoaa isän yllättävä reaktio ratkaisevalla hetkellä.

Turisti ravistelee Tomasin ja Ebban avioliiton perusteita hallitsemattoman lumivyöryn lailla. Eikä vyörytyksen alle jää ainoastaan parisuhde vaan kolauksen kokevat myös lapset, joiden perusturvallisuutta vanhempien monisyinen arvaamattomuus horjuttaa.

Ensimmäisenä iltana kaikki neljä pesevät hampaitaan luksushotellihuoneistonsa kylppärissä. Pesuhetki toistuu erilaisina variaatioina ikään kuin ilmapuntarina perheenjäsenten välisten suhteiden muutoksille. Jo yksin sähköhammasharjojen ääni tuntuu kertovan kaiken tarvittavan.

Elokuva on ihailtavan hienosti rakennettu. Pahaenteisyys leijuu alppikylän yllä heti ensihetkistä alkaen. Vuorilla suoritettavien räjäytysten äänet kiirivät laaksoon, rinnekoneet jyrisevät iltahämärissä, suksibaarien kasvoton europop tykittää tärykalvoille melusaastetta.

Turisti on myös kuvaus etuoikeutetun elämäntavan tyhjyydestä. Siitä miten yltäkylläisyyden kuplasta saattaa sitä tökkiessä purkautua arvaamatonta mätää. Erityisen herkullisia ovat kohtaukset, joissa itäeurooppalainen siirtotyöläinen tirkistelee Ebban ja Tomasin riitelyä hotellin käytävällä siivouskärryjensä lomasta.

Östlundin elokuva kärsii hienoisesta ylipituudesta. Jännite laskee silminnähden kaksituntisen teoksen jälkimmäisellä puoliskolla. Loppuun on onneksi varattu vielä pari tervetullutta huipennusta, jotka tukevat kaikin puolin dynaamista kokonaisvaikutelmaa.