Saasta

Vielä ehtii Ylioppilasteatteriin katsomaan puhuttelevaa esitystä ihmiskunnan tilasta. Juhlakauden päätyttyä spektaakkeli antaa myös oivallista sulateltavaa jouluähkystä kärsiville, ehkä jopa aineksia elämänmuutokseen.

Yt:n taiteellinen johtaja Sirpa Riuttala on saanut ohjattavakseen monipuolisen ryhmän, jonka energistä ja läsnäolevaa työskentelyä on ilo katsoa. Teemaan on paneuduttu rohkeasti ja huolella, ideat ovat kiinnostavia.

Rituaalimaisessa esityksessä Riuttala kuljettaa katsojan melkoisen syöverin läpi. Alussa tunnelma on pessimistisen painostava. Näyttelijät laahustavat kuin zombiejoukko, urkuharmoni vonkuu, ja Karlo Haapiainen laulaa komealla tenorillaan lohdutonta runollista sävelmää. Ihmisparka keikkuu tuhon partaalla. Painostavaa tunnelmaa korostaa koko ajan puhiseva savukone, kaikki peittyy vähitellen saastaan.

Pian ollaan monenlaisen räävittömyyden ja alennustilan keskellä, kuin Danten helvetissä ikään. Välillä näyttämöllä hoippuu absurdeja ihmisen epämuodostumia. Kirkuva nauru sekoittuu parkaisuihin ja nyyhkytyksiin.

Sooloja ja villejä oivalluksia

Epsisodimaiset kohtaukset seuraavat toisiaan. Kukin yrittää selvitä pirstaloituneessa maailmassa miten taitaa. Esimerkiksi Helinä Kumpulainen kertoo omassa soolossaan vakuuttavasti yrityksestään kestää elämän likaisuus joogan avulla.  Kallion piritoriakin sivuava monologi on kiinnostava.

Inkeri Hyvönen ja Julius Susimäki eläytyvät koskettavasti rakastamisen vaikeuteen. Näyttävä Susimäki koikkelehtii kainalosauvoillaan rakkautta vongaten. Kylmän viileäksi heittäytyvä Hyvänen vastaa käheän seksikkäällä ja taitavalla jazz-laululla. Duettoja ja etenkin miesten sooloja olisi nähnyt enemmänkin.

Villin kliimaksin Saasta saavuttaa jaksossa, jossa ruuan ritualistinen kunnioitus hypnoottisine kurkkulauluineen muuttuu villeiksi orgioiksi. Makkaran, kananmunan, sipulin ja ties minkä parissa orgastisesti kouristeleva ryhmä on samalla sekä hulvattoman hauska että irstas.

Lohduttomuudessa ja saastaan vajoamisessa on kuitenkin jotain syvän inhimillistä. Ihminen on lopulta hyvin raadollinen, ja epätoivoisesti tyydytystä etsivät ihmispolot ovat kouraisevan aitoja.

Joulun kulutuskarnevaalikin pakkosyömisineen saa oman, ajatuksia herättävän osuutensa.

Kohti asennemuutosta

Loppupuolella Riuttala tempaisee uuden vaihteen päälle ja ryhmä lähtee etsimään yleisön kanssa ulospääsyä lohduttomuudesta. Voisiko välittäminen ja liiasta luopuminen selättää saastan ja itsekkyyden?

Yllättävä ja pirteä katuteatteriosuus tuo mukaan toivoa, huumoria ja iloa. Huopiin kääritty yleisö huudahtelee ihastuksissaan ja nauraa, kun Kolmen sepän aukiolla pahaa aavistamattomat ohikulkijat saavat näyttelijöiltä halauksia.

Lopuksi esitys rauhoittuu suorastaan sakraaliksi kuorokonsertiksi. Äänet soivat kauniisti yhteen ja stemmalaulu on taitavaa. Vahvat tekstit nostavat tunteita pintaan. Esityksestä poistuu ihmeellisen puhdistuneena. Mielenmuutos on sittenkin mahdollista. Tyylikäs ja puhutteleva vuoden 2015 avaus.