Luukku

Sirius Teatern on ottanut ohjelmistoonsa kymmenisen vuotta vanhan Bo-näytelmän, joka on nyt saanut suomenkielisen käännöksen. Esittelytekstin perusteella komedia keskustelee Helsingin asuntopolitiikasta, mutta todellisuudessa aihe jää melko löyhäksi.

Helsinki ja asuminen toimivat viitekehyksinä suljetun paikan draamalle, jonka keskiössä ovat ihmissuhteet. Mitään erityisen provosoivaa näkökulmaa näytelmä ei tarjoa, vaan se marssittaa lavalle joukon karikatyyrimäisiä hahmoja, jotka sitten ajautuvat keskenään konflikteihin.

Asunto tapahtumapaikkana

Näyttämö on lavastettu Dogville-tyylisesti siten, että huoneet on eroteltu toisistaan vain lattiaan piirretyillä viivoilla. Rekvisiitta on aluksi minimalistista, mutta asukkaiden lisääntyessä myös tavaran määrä näyttämöllä kasvaa.

Esitystilan hidas täyttyminen on (kenties tahattomasti) selkein viittaus näytelmän oletettuun asuntoaiheeseen.

Varsinainen tarinasisältö syntyy siitä, että kämppä on luvattu sekä konservatiiviselle pariskunnalle että boheemille helsinkiläisnaiselle. Tästä seuraa kummallisten kolmiodraamojen sarja, joka pysyy liikkeessä asunnon asukasluvun noustessa.

Loppuhuipennukseksi yksi näyttelijöistä saa naamaansa kermakakun.

Kaikki kunnia näyttelijöille

Näytelmä ei yksinkertaisesti ole kovin teatterillinen. Sen komiikka muodostuu tilanteista, joissa esimerkiksi kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä päätyy samaan vessaan. Tällainen vitsi voi jotenkuten toimia hyvin leikatussa elokuvassa, mutta ontuu Luukun lavasteissa.

Puhuttelevimmat kohtaukset - esityksen valopilkut - rakentuvatkin näyttelijöiden heittäytymisen varaan. Tilanne, jossa terapeutti (Paul Olin) tulee jätetyksi, tuntuu jopa koskettavalta. Samoin vanhaa pariskuntaa esittävät Paul Holländer ja Sanna Hietala ovat parhaimmillaan liikuttavan aitoja ja sympaattisia.

Leveästi rönsyilevä Luukku on ultrakevyt farssi, jonka nielemiseen ei kummoista purukalustoa tarvita. Toisaalta se on myös kompakti ja turvallinen ilottelu, joka toivottavasti löytää omanlaisensa yleisön.