Julkaistu: 02.10.2014

Vanja-eno

Klassikko saa vahvan ja vaikuttavan tulkinnan Kansallisteatterissa.

Paavo Westerbergin ohjaus Kansallisteatterissa on ehdottomasti syksyn tapaus. Ei siinä vielä mitään, että Tšehovin klassikko saa uuden, vahvan päivityksen ja että toteutus, sekä näyttelijävalinnat menevät nappiin. Mutta nyt neljännen Vanja-tulkinnan nähtyäni vaikutuin ja järkytyin aidosti!

Esitys avaa rajulla tavalla näytelmän problematiikan jotenkin tuoreesti ja osuu sydämen perukoille asti. Jotakin merkityksellistä on tapahtunut, jos esityksen lopussa huomaamattaan itkee. Näin kävi minulle.

Dekadentti maailma

Uutta ja hämmästyttävää on luvassa heti esityksen alussa. Markus Tsokkisen lavastus vyöryy esiin massiivisena kuin goottilainen kartano. Sanna Salmenkallion suunnittelema kuulaan kaunis, sielumessua muistuttava kuorolaulu alleviivaa dekadenttia maailmaa.

Eero Ahon tulkitsema Astrov tulee esiin ja pyyhkii kasvojaan veteen; koko näyttämön etulaita lainehtii vettä. Välillä esityksessä sataa aina yleisöön asti. Seela Sellan esittämä palvelijatar ilmestyy sokkeloiselta yläparvekkeelta pidellen vedenkeitintä. Katseet ja jännä tunnelma saavat tilaa.  Kiirettä ei ole. Replikointi on luontevaa ja modernia Westerbergin käännöksessä. Aho pistää röökin palamaan, miettii.  Näin Tšehov elää vuonna 2014.

Loistavaa näyttelijäntyötä

Rakastetussa draamassa on surumielisyyttä. Puhutaan ja kuljetaan ohi, intohimot eivät kohtaa, lopulta petytään rajusti elämään. Pääkaarti Kristo Salminen, Eero Aho, Krista Kosonen, Heikki Nousiainen ja Emmi Parviainen tekevät rooleissaan erinomaista työtä.

Aho on seksikäs ja vetoava  Astrovina. Nyt hän ei enää puhu ympäristön puolesta, vaan toteaa suoraan, että kaikki on jo mennyt päin helvettiä. Sitä korostaa vähitellen hajoava, lähes lahoava lavastus. Ahossa on vimmaa, samoin kuin Kososessa Elenana. Oli hienoa nähdä Krista Kosonen ensimmäistä kertaa teatterilavalla. Hänessä on jännittävää energiaa.

Emmi Parviainen tekee riipaisevan roolin yksin jäävänä Sonjana. Hän on kuin viaton villivarsa, fantasiana näyttäytyvä lemmenleikki Ahon kanssa on hyvin kaunis sateen ropistessa. Vastaavasti Ahon ja Kososen kohtauksissa on aimo annos kiimaa. Kuuluisa kohtaus, jossa Astrov näyttää Elenalle karttojaan, on Westerbergin ohjauksessa kuvattu varsin eroottisesti ja niin sanotulla aikuishuumorilla.

Vanjan hätä

Liikuttavin ja koskettavin on kuitenkin itse Vanja-eno Kristo Salmisen esittämänä. Hän on estottoman höhlä, pullea ja jopa anarkistinen. Tällä sydämellisellä kaverilla ei ole mitään toivoa, eli ei myöskään mitään menetettävää! Elenan vonkaaminen on kuvattu ärsyttävänä, jopa  lapsellisena. Mutta lopussa Salminen saa pettyneeseen Vanjaan sellaista tuskan sekaista hämmennystä, että sitä on vaikea katsoa liikuttumatta.

Heikki Nousiainen ”kihtiproffana” on erinomainen vastavoima Salmiselle. Nyt vanhaa proffaa ei kuvata pelkästään kärttyisänä pappana, vaan Nousiainen saa hahmoonsa mainiosti karmeaa narsismia. Välienselvittely Salmisen kanssa on loistava, järkyttävä kohtaus. Kuin yt-neuvottelu.

Ohi mennyt elämä

Myös pienempien roolien esittäjät Seela Sella, Terhi Panula ja Seppo Pääkkönen tekevät hyvää työtä. Sella on loistava tarkkailevana, myös lohduttavana hahmona. Pääkkösen roolin myötä korostuu heikomman asema ja itsetunnon menetys. Elämä menee niin nopeasti ohitse.

Esityksen  loppukuvassa kaikki hylätyt ja yliajetut ovat yhdessä läsnä. Armo on siinä, että mitään toivoa tai odotettavaa ei enää ole. Se on sydäntä särkevää, mutta totta. Se on järkyttävän totta meille osattomille vuonna 2014.

Tiedot

Anton Tšehov

Vanja-eno

Suomennos ja ohjaus: Paavo Westerberg
suomennos yhteistyössä Eva Buchwaldin kanssa

Rooleissa:  Eero Aho, Krista Kosonen, Heikki Nousiainen, Terhi Panula, Emmi Parviainen, Seppo Pääkkönen, Kristo Salminen ja Seela Sella
Lavastus:  Markus Tsokkinen
Puvut:  Pirjo Valinen
Musiikki ja äänisuunnittelu:  Sanna Salmenkallio
Valosuunnittelu:  Pietu Pietiäinen
Naamioinnin suunnittelu:  Heikki Nylund
Dramaturgi:  Eva Buchwald

Ensi-ilta Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 17.9.2014