Julkaistu: 04.09.2014

Sylvi

Kuva: lkka Saastamoinen
Minna Canthin Sylvistä tislautuu monen teatterin yhteistyössä vaarallinen klassikkotulkinta.

Helsingissä Klockriketeaternissa esitettävä Sylvi on seitsemän teatterin yhteistyössä syntynyt esitys, jossa kotimainen klassikkoteksti toimii dynamona, joka yhteen suomenkielisiä ja ruotsinkielisiä tekijöitä.

Viisi suomalaista teatteria - Klockriketeatern, Kokkolan kaupunginteatteri, Savonlinnan Teatteri, Wasa Teater ja Åbo Svenska Teater – ovat tuottaneet yhteistyössä Vapaa Teatterin (DE) ja Riksteaternin (SE) kanssa version Minna Canthin vuonna 1893 ensiesitetystä Sylvistä.

Samalla palanen suomalaista teatterihistoriaa kohtaa nykypäivän Berliinin Schaubühneltä tutun, tilaa ja valoja myöten armottomaksi tihennetyn näyttämökerronnan. Maakuntateattereiden persoonat kohtaavat vastavalmistuneet nuoret kyvyt. Vahva uskollisuus tekstille kohtaa läpikoreografioidun liiikekielen.

Mikko Roihan ohjauksessa kohtaamisista ei silti tule esityksessä itsetarkoitusta vaan vain oivallinen maaperä esitykselle, joka suoruudessaan ja salaperäisyydessään, vilpittömyydessään ja röyhkeydessään tuskin jättää ketään katsojaa välinpitämättömäksi, vaikka esitystä voi kutsua myös osin kylmäksi ja tunteettomaksikin.

Se on ehkä jopa vähän arveluttava ja poliittisesti epäkorrekti näyttäessään nuoren naisen pidäkkeettömän halun myös tuhoavana ja pahana, ehkä jopa paheksuttavana. Mielenkiintoinen sekoitus Sylvi silti kaikessa ristiriitaisuudessaan on.

Canthin teksti oli saanut aikoinaan innoituksen miehensä myrkyttäneen nuoren vaimon todellisesta tarinasta ja monia sen ajan ihmisiä näytelmä kiinnosti juuri se vuoksi. Nyt Sylvissä ei ehkä niinkään kuulu enää suomalaisen naisen ääni vaan siinä kaikuvat oman halunsa löytävien naisten äänet ympäri maailmaa ja näyttämölle kahmitaan monia maailmoja, vaikka väliajaton esitys on itsessään tiukka ja tiivis.

Minna Canth kirjoitti aikoinaan Sylvin Ruotsalaiselle teatterille – nyt sitä esitetään siten, että näyttelijät puhuvat sekä ruotsia että suomea. Alaluokkaisten kieli on suomi, yläluokkaisten ruotsi. Minua jako ei häiritse, näen sen viittauksena tekstin syntyajankohtaan.

Melodraamaa ja vahvaa vieraannuttamista

Klockriketeaternin näyttämöllä muutamalla sermillä, tehokkailla ääni- ja valoleikkauksilla kiidetään koko loputtomasti ajassa ja paikassa. Välillä viivähdetään hetki  1800-luvun lopun tunnelmassa, toisessa hetkessä notkutaan nykypäivän teknoluolassa, jossa bailataan viimeistä päivää.

Pia Anderssonin esittämä Sylvi on ikääntyneen kasvatti-isänsä (Lasse Fagerström) kanssa naimisiin mennyt nuori nainen, jota mies kohtelee milloin kissimirrinä, milloin anelee hänen edessään armoa, mutta hellyyden vastapainona rankaisee häntä.

Tavatessaan nuoruudenaikaisia ystäviään Viktoria (Matti Raita) ja Almaa (Lina Ekblad) Sylvin rakkaus vanhaa ystäväänsä Viktoria kohtaan muuttuu syvemmäksi. Nuoret tanssivat teknoluolassa ja Sylvi uskoo Viktorin siellä antamat rakkaudentunnustukset.

Roihan ohjaus ja dramaturgia korostavat Sylvin pidäkkeettömyyttä alusta asti. Kasvatti-isä Akselin palvova suhde Sylviin liukuu väkivallaksi. Oman tahtonsa ja halunsa kenties ensimmäistä kertaa omassa elämässään tunteva Sylvi tekee hetken mielijohteesta murhan ja joutuu vankilaan.

Joka hetken täydesti elävän Pia Anderssonin lapsenomainen hurjuus tekee Sylvistä jollain lailla elämää suuremman, sopimattoman paitsi niihin naisen rooleihin, joita hänelle annetaan, myös sopimattoman ylipäätään kaikkiin maailman sääntöihin.

Roiha osaa kaivaa muidenkin henkilöiden tunteet – tai vaihtoehtoisesti tunteiden ja toiveiden häilyväisyyden – esiin vaivattoman keveästi. Siten näytteleminen, vaikka onkin vahvan fyysistä, on jotain aivan muuta kuin tavanomaista suomalaista punnerrusta.

Esityksen vauhti on hyvin hallittu mutta silti sisäisesti hurja.  Sylvissä purskautetaan melodraama vahvasti esiin samalla kun korostetaan voimakkaasti melodraamaan vahvasti kuuluvaa vieraannuttamista.  Sivuhahmojen osittainen laimeus on ehkä tarkoituksellista, mutta jonkin verran Matti Raidan ja Lina Ekbladin lakonisuus ja osin pinnallinen näytteleminen tuntuu myös haitalta.

Sen sijaan Fagerströmin ja vanginvartijana, sihteerinä ja jonkinlaisena vanhentuneen geishana esiintyvän Mervi Koskisen näyttelemistä seuraa aivan henkeään pidätellen. Vahva-aromista esiintymistä, täynnä elämänkokemusta ja näkemystä, vailla maneerisuutta.

Huomammeko nykypäivän Sylvit?

Sylvi on sekä kertomus halustaan vankilaan joutuvasta naisesta että kertomus siitä, miten ihmisyys ei ylipäätään mahdu mihinkään valmiisiin kaavoihin, miten ihmisen kyky luoda ja tuhota kumpuavat ikään kuin samasta lähteestä.

Loppu jää arvoitukselliseksi. Siinä Sylvi istuu hienossa ravintolassa palveltavana ja syö pihviä. Iloisena, itsetietoisena ja omasta elämästään ylpeä Sylvi on istutettu Peter Greenawayn elokuvia muistuttavaan barokkiseen, vastakohdista voimansa saavaan näyttämökuvaan.

Jäin miettimään viittaavatko kaksi erilaista loppua siihen, miten eri tavoin nainen saa nykypäivänä itseään toteuttaa. Tasa-arvo-ongelmat sijaitsevatkin nykyään ehkä enemmän naisten välillä kuin vain naisten ja miesten välillä. Monet naiset ovat huiman etuoikeutettuja suhteessa toisiin naisiin. Toisaalla naiset kivitetään pienimmästäkin oman tahdon ilmaisusta, toisaalla taas naiset ovat kuningattaria, jotka nauttivat kaikista etuoikeuksista ja vielä lisäksi saavat etuoikeutettua kohtelua sukupuolensa vuoksi. Valkoisilla naisilla kun ei ikään kuin ole ”valkoisen miehen taakkaa”.

Sylvin loppu sisältää mielestäni myös rivien välistä vahvan väitteen naisten keskinäisen solidaarisuuden puuttumisesta. Ja kenties kysymyksen siitä, huomaammeko me nykypäivän hedonistiset naiset nykypäivän Sylvejä lainkaan. 

Jäävätkö he naisillekin vain toisiksi – tai kuten esityksessäkin Sylviä ihannoivan geisha-asuun pukeutuneen vanhan naisen tavoin – jonkinlaisiksi projektiopinnoiksi, joissa näemme itsemme nuorina ja haluttavina, joiden kärsimystä seuraamme sivusta nautiskellen kuin näytelmää puuttumatta siihen lopulta mitenkään. Toisaalta vanhempi nainen näkee Sylvissä kenties jotain, mihin ei itse ole koskaan uskaltanut, toivoo, että edes joku nainen eläisi.

Lopun ambivalenttisuus voi kurottaa myös sukupuolikysymyksen yli ja viitata myös kysymykseen siitä, mikä matka on halun toteuttamisesta hedonismiin.

Vaikka näytelmää on dramatisoitu ja leikattu, kieli on säilytetty ennallaan. Se antaa esitykseen vahvaa etäännytystä ja iättömyyttä ja uskon, että juuri kielen vuoksi esitys tuntuu uppoavankin erityisen syvälle. Esitykseen on mahdollista saada tekstitys omaan lukulaitteeseen.

Kuka kuvaa naista?

Juhlaviikkojen ja Stagen ohjelmistossa oli hälyttävän vähän naisohjaajia. Naista myös kuvattiin monta kertaa uhrina. Onko se vain sattumaa? Ehkä jotain nykymaailmasta kertoo se, että nainen joutuu kärsijän ja mykän asemaan.

Yksittäiset tekijät saati näyttelijät eivät tietenkään ole mitenkään syyllisiä siihen, että festivaalikokonaisuudessa näkemissäni esityksissä korostui vahvasti nainen toisena, tavoittamattomana sekä naisen oman tahdon ongelma.

Suurin osa esityksistä oli hyviä ja jopa briljantteja. Mutta raiskausten, pahoinpitelyjen, minihameiden, paljaan pinnan, huoruuden ja huojuvien korkokenkien määrä sai minut kaipaamaan jotain tasoittavaa tai vastakkaista näkökulmaa. 

Usein naisohjaajan feminististä esitystä pidetään jollain lailla naiserityisenä, ikään kuin pelkästään naisia koskevana asiana. Saavatko miesohjaajat äänensä paremmin kuuluville tehdessään feministisiä esityksiä kuin naiset?

 

Tiedot

Sylvi

Minna Canthin Sylvi Klockriketeaternissa

Suomen ensi-ilta 22.8.2014

Esityksiä Klockrikessa 22.10. saakka

Ohjaus ja lavastus: Mikko Roiha

Rooleissa: Pia Andersson – Kokkolan Kaupunginteatteri,  Lina Ekblad – Wasa Teater, Lasse Fagerström – Åbo Svenska Teater,  Mervi Koskinen – Savonlinnan Teatteri, Matti Raita – Klockriketeatern.

Puvut ja tarpeisto: Taina Sivonen

Musiikki- ja äänisuunnittelu: Matti Raita