Amberin pieni sirkus

En tiedä, onko Amberin pieni sirkus -esityksen teltta maailman pienin sirkusteltta niin kuin käsiohjelman taustatarinassa sanotaan, mutta hellyttävän pieni se kyllä on. Pikkuruista esiintymisareenaa kiertävässä katsomossa penkkejä on vain kahdessa rivissä.

Lapselle – ja aikuisellekin – perinteinen sirkusteltta esityspaikkana on elämys ja harvinaista nykysirkusesityksille, vaikka tänä vuonna Juhlaviikoilla telttaesityksiä on poikkeuksellisesti nähty useampikin.

Telttaan ja ympyränmuotoiseen esiintymislavaan norjalaisen Sverre Waagen ohjaaman Amberin pienen sirkuksen perinteisyys sitten loppuukin. Temput muodostavat vain osan sirkusesitykselle epätyypillisesti tekstiin ja puheeseen nojaavasta teoksesta. Nykyteatteria lähenevä, runollis-filosofinen esitys pohtii kehon toimintaa ja luonnon pieniä ihmeitä.

Runollinen näkökulma lapsuuteen

Alku on jännittävä: katolla kopisee, sitten ylhäältä teltanliepeiden välistä kurottaa käsi, tarttuu katosta roikkuvaan köyteen ja kohta esiin sukeltaa Amber-tyttöä esittävä ilma-akrobaatti Viivi Roiha.

Yksinkertaisessa valkeassa ja vihreässä esiintymisasussaan köyden ympärillä pyörivä, ilmassa liitelevä ja lattialla kyyköttävä Roiha tuo mieleen perhosen, heinäsirkan tai muun kevyen kesähyönteisen, kuin viittauksena lapsuuden ötökkähavaintoihin, joita Amber esityksessä muistelee.

Waagen tekstissä on hienoa kuvallisuutta, jonka runolliset sävyt Arja Kantelen suomennos välittää kauniisti. Amber on tyttö, jonka ”suurin haave oli päästä kuun sirpille keikkumaan”. Hän miettii suonissaan virtaavaa verta, joka ”kulkea rahjustaa kuin mikäkin merirosvo”.

Usein teksti tuntuu kuitenkin lapsen näkökulman sijaan välittävän aikuisen kokemusta ja muistoja lapsuudesta, mikä on omiaan etäännyttämään lapsikatsojia. Lapsenkin taajuudelle päästään, kuten ihmeteltäessä kehon eri osien toimintaa: liikuttaako silmä kättä vai käsi silmää, kuka päättää mitä jalat tekevät, mikä liikkeitä ohjaa?

Sisällöllisesti teksti ei aina yllä runollista pintaa syvemmälle. Vaikka ”kultakalat muistavat vain kolme sekuntia”, tokkapa sentään ”kalamalja on kultakalalle meri”. Puhe uiskentelusta suuressa kalaparvessa kuulostaa groteskilta, kun vieressä räpiköi pieneen lasipurkkiin suljettu yksinäinen kultakala.

Vahvuutena pienuus

Puheeseen nojaava esitys olisi ajoittain kaivannut vahvempaa näyttelijäntyöllistä otetta: rohkeampaa äänenkäyttöä, rytmitystä, tulkintaa. Teksti soljuu kauniisti mutta ei oikein pysäytä.

Teltan pienuus on yksi esityksen vahvuuksista, se tekee katsomiskokemuksesta intiimin, ikään kuin oltaisiin yhteisen salaisuuden äärellä. Esiintyjää pääse lähelle, jokainen liike, ilme ja ele näkyy.

Loppupuolella tunnelmaa sähköistää villi liikesarja köydellä, jossa on kaikuja Roihan rajun vaikuttavasta loppusoolosta Circo Aereon Mumbai Express -esityksessä.

Filosofisen nykysirkusesityksen tekeminen lapsille on jo sinänsä rohkeaa. Aina ei tarvita vauhtia ja toimintaa, pienikin voi olla kiinnostavaa.