Julkaistu: 06.02.2014

Vastarinta

Kuva: Saana Inari
Jurkan Vastarinta ei kerro sankarillista kärsimystarinaa.

Teatteri Jurkassa esitettävä Vapaa Teatteri -ryhmän Vastarinta on Marguerite Duras’n (1914-1996) novelleista Herra X, tässä Pierre Rabier, Metropolin Albert ja Tuska dramatisoitu esitys, jossa toisen maailmansodan muistot heräävät eloon vahvan ruumiillisesti, vailla nostalgiaa ja tarunhohtoista myyttistä sankarikärsimystarinaa.

Kolmen vahvan, ilmaisunsa äärimmilleen riisuneen näyttelijän - Tanjalotta Räikkä, Anna-Leena Sipilä ja Laura Rämä - sekä Jurkan pienen, kelmeän mutta valojen ja äänien myötä lopulta valtavan sävyjen kirjon sisäänsä sulkevan tilan myötä Duras'n toisen maailmansodan aikaiseen miehitettyyn Ranskaan sijoittuvat novellit saavat nykyaikaa analysoivan tulkinnan.

Jurkan pienessä tilassa naiset kuuntelevat toisiaan, tuntevat toistensa tuskaa, ovat hetkessä täysin välinpitämättömiä ja loihtivat muutamin harkituin elein ja katsein tyhjän tilan täyteen kuvia ja sivuhenkilöitä. Duras’n tekstit sukeltavat ihmisen sisäiseen puheeseen ja viipyileviin tunnelmiin, jotka eivät helposti taivu tavanomaiseksi kamaridraamaksi. Ohjaaja Mikko Roiha on kuitenkin ratkaissut asian siten, että selkeän draaman sijaan asiat esitetään rytmikkäästi, mielikuvia loihtien, muistoja ja nykyhetkeä taitavasti toisiinsa sekoittaen.

Välillä esitys ottaa paljonkin etäisyyttä ja antaa katsojalle tilaa, paikoin jopa liikaa. Välillä yhteys näyttämötapahtumiin on liian etäinen ja kliininen. Älylliset kerrokset ja niiden tuoma lakonisuus saavat kuitenkin väliajan jälkeen niin vahvan ruumiillisen vastaparin Tuska-novellin tulkinnasta, että ensimmäisen puoliajan etäisyys unohtuu.

Historia muistetaan ruumiilla

Mikko Roiha on ennenkin tehnyt klassikkotekstejä, joita hän ei pintapuolisesti lainkaan siirrä nykypäivään tai muodikkaasti päällekirjoita, mutta joiden hätähuuto kaikuu halki aikojen. Vastarinta analysoi nykypäivää.

Ääriliikkeiden ja nationalismin nousu vinhaa vauhtia eriarvoistuvassa Euroopassa on totisinta totta, joten on aivan aiheellista muistuttaa George Santayanan sanoin: ”Ne, jotka eivät muista historiaa, tuomitaan elämään se uudelleen.”

Saksa miehitti Ranskaa vuosina 1940-1944. Vastarintaliike pyrki tuolloin kertomaan natsien hirmuteoista ja tekemään vastarintaa henkensä kaupalla. Duras’n novellit sukeltavat tuohon aikaan.

Duras ei olis Duras, jos hän päästäisi henkilöt helpolla. Vastarintaliikkeen toiminnasta ei piirry tahratonta sankaritarinaa vaan pikemminkin väläyksiä sellaisten ihmisten elämistä, jotka pyrkivät tekemään vastarintaa, mutta olivat samalla ihmisiä vietteineen, tunteineen, rakkauksineen ja vallanhimoineen.

Se tekee vastarinnan kuvauksesta todellista ja vaativaa. Ensimmäisessä tarinassa Duras sukeltaa tarinaan, jossa nainen (Anna-Leena Sipilä) (mitä ilmeisimmin Duras itse) aloitta suhteen Gestapon asiamiehen Rabierin (Tanjalotta Räikkä) kanssa. Kumpikin haluaa hyötyä toisesta, mutta suhteeseen ui mukaan jotain muutakin, rajat ylittävää vetovoimaa.

Seuraavassa tarinassa nainen kiduttaa maanpetturiksi epäiltyä henkilöä, jotta saisi tämän tunnustamaan petturuutensa. Hänen innokkuutensa pahoinpidellä alkaa muistuttaa sadismia ja irrota alkuperäisestä tarkoituksestaan. Väliajan jälkeen esitetään Tuska-novellin tulkinta jossa nainen ensin hoitaa kuntoon 37-kiloisena keskitysleiriltä pelastetun miehensä (Laura Rämä) ja sen jälkeen jättää hänet.

Vastarinta-esityksessä hienointa on se, että se osoittaa, miten historiaa on syytä katsoa hyvin tarkkaan. Yksi keskeinen kysymys Vastarinta-esityksessä on nimittäin solidaarisuus – ja ennen kaikkea sellainen, valtioiden rajat ylittävä vasemmistolainen solidaarisuus, jonka olemassaoloa kukaan ei enää nykyään tunnu muistavan.

Kun ihmisen pahuus nähdään vain jonkun kansan tai ryhmän ominaisuutena, unohdetaan ihmisyyden moniulotteisuus, jonka muistaminen on kuitenkin inhimillisyyden perusta.

Samalla Vastarinnasta kuuluu hyvin vahvasti kysymys siitä, mitä on merkityksellinen taide. Duras’n novellien aiheina on aina myös kirjoittaminen ja kommunikaatio. Mitä tarkoittaa tekstin ruumiillisuus, mitä ruumiillinen muistaminen? Siinä on muutama avainkysymys, joita Vastarinta pohtii. Kärsimyksestä ei siten esityksessä tule hyvien kärsimystä vaan yleisinhimillistä, ruumiilllista kärsimystä.

Mikä on taiteilijan tehtävä?

Mielestäni Vastarinnan vahvuus on ennen muuta siinä, että dramatisointi on nykypäivän analyysia. Esitys on historiallisista kehyksistään huolimatta nimenomaan nykypäivän ihmisen problematiikkaan sukeltava teos. Se ei osoittele syyllisiä ja syyttömiä vaan näyttää ihmisen ristiriitaisuuksineen vasten niitä kauheuksia joita maailmassa koko ajan tapahtuu.

Siitä syntyy paljon tavanomaista väittävää esitystä vaativampi ja palkitsevampi kokemus. Yksityisen ja yleisen jatkuva vuoropuhelu ei kerro viimeistä totuutta ihmisestä tai yhteiskunnasta vaan asettaa ihmisen koko ajan vasten omia valintojaan.

Duras’n henkilökohtaisuuden ja etäännytyksen sekoittava kirjoitustyyli asettuu näyttämölle. Kirjoittaminen tai taiteen tekeminen ei Vastarinta-esityksessä ole jotain hauskaa ajanvietettä ja tarinoiden kertomista vaan perustavanlaatuinen tapa olla maailmassa, yritys kartoittaa sitä, mitä on inhimillisyys, ihmisyys.

Duras virittää tekstinsä syvimmästä yksityisyydestä kohti yleistä. Niin tekee myös Vastarinta-esitys, yleisöä kosiskelematta.

Tiedot

Marguerite Duras

Vastarinta

Suomen kantaesitys Teatteri Jurkassa 30.01.2014

Ohjaus ja dramatisointi: Mikko Roiha

Puvustus: Taina Sivonen

Lavastus: Mikko Roiha

Valosuunnittelu: Katri Kuusimäki

Äänisuunnittelu: Marcello Lussanan

Graafinen suunnittelu: Mika Meskanen

Esityksen kesto 2 t väliaikoineen

Tuotanto Teatteri Jurkka yhteistyössä Vapaa Teatterin ja Joensuun Kaupunginteatterin kanssa