Maailman epäluotettavuudesta

Maailman epäluotettavuudesta on nimensä veroinen esitys. Sen sisäinen maailma on läpeensä synkkä ja toivoton. Esitys koostuu lyhyistä, eri paikkoihin ja ihmiselämiin sijoittuvista jaksoista. On varsin osuvaa, että ohjaaja kertoo käsiohjelmassa järkyttyneensä alkuperäisen näytelmän lukemisesta.

Esitys perustuu saksalaisen Dea Loherin näytelmään Viattomuus vuodelta 2003. Esitys on ohjaajansa Heidi Syrjäkarin Teatterikorkeakouluun teatterinopettajan maisteriohjelman opinnäytetyö. Sen tuottamisessa on ollut mukana Kuriton Company.

Näyttämökuva on vangitseva. Skenografit Anton Verho ja Kristian Palmu ovat pienin oivalluksin rakentaneet toivottoman kauniin maailman. Osin sahalla katkottu sohva ja läpinäkyvä, tuhruinen bussipysäkki ovat pieniä epätoivon paikkoja. Näyttämän suuri takaseinä otetaan takaa valaistuna, hehkuvana käyttöön siluettien luomiseen, kun toivoa tuntuu olevan edes vähän.

Hahmoja traagisesta tragikoomiseen

Näyttelijöistä kaksi, Absalão Narduela ja Horácio Guiamba, ovat vaihto-opiskelijoita Mosambikista. He esittävät vaikuttavin puheenvuoroin kahta erään eurooppalaisen satamakaupungin laitamilla piileskelevää, laittomasti maahan tullutta miestä. Selkäpiitä karmii se tapa, jolla he puhuvat hahmoissaan vakavasti kohtalosta ja siitä, mihin osaan täällä synnytään. Varsinaisesti esityksen sisältöönhän ei liity tieto siitä, että suomi ei ole heidän äidinkielensä, mutta vaikuttavista näyttelijäntaidoista se kertoo.

Hahmokavalkadi vaihtelee traagisesta tragikoomiseen. On Maija Arholan esittämä sokea, näkemisestä haaveileva tankotanssija ja Terhi Suorlahden tietokirjailija, joka pitää puheita humanismin merkityksettömyydestä ja pimahtaa. Juha Sääsken roolityö omissa nuoruudenkuvitelmissaan vellovana, diabeteskuolemaan valmistautuvana vanhana kommunistinaisena on sydäntä särkevän todellinen. Kaiken yläpuolella istuu makuupussista ja saappaista rakennettu hahmo, joka edustaa sitä yhtä mahdollisuutta: hypätä pois elämästä, hyiseen mereen.

Vertauskuva masentuneen mielenmaisemasta

Esityksen maailmaan suhtautuminen realistisesti olisi uuvuttavaa. Mikään kohtalo tai hahmojen dynamiikka ei ole mahdoton, mutta toistuva kauhea kauneus voi synnyttää vastareaktion, kyvyttömyyden ottaa vastaan enää yhtään toisistaan näennäisen irtonaista, surullista ihmiskohtaloa.

Maailman epäluotettavuudesta on pikemminkin maisena kuin tarina. Se on mielenmaisema. Kaikki on lopulta näköalatonta ja toivotonta. Tältä täytyy näyttää sen mielessä, jota makuupussista rakennettu hahmo edustaa. Eräässä kohtauksessa ihmisjoukko kokoontuu huutamaan hyppyä suunnittelevalle, että tekisi sen jo, muiden arki häiriintyy odottelusta. Väkijoukko yltyy viskomaan häiriötekijää hedelmillä. Näyttämökuva on mieletön.

Itsetuho kulkee esityksessä mukana alusta saakka, pienin ja suuremmin viittauksin ja elein. Mielessä se on monella hahmolla. Maailma painaa ja on vaikeaa jaksaa. Eniten elämässä kiinni ovat kuitenkin juuri paperittomat siirtolaiset, ja heidänkin ympärillään mereen mennään ja piikkiin kuollaan, kun muutakaan ei ole.

Maailman epäluotettavuudesta on herkkyydellä ohjattu sukellus masentuneeseen mieleen. Se on avaus siitä, miltä ihmisestä voi tuntua reunalla, kun hyppy hyytävään mereen odottaa jalkojen alla.