Julkaistu: 19.02.2014

Kaspar Hauser

Q-teatterin runsaudensarvi avaa monia suuntia ihmisenä olemiseen.

Q-teatterissa maalataan jälleen leveällä pensselillä ja näytetään missä teatterimaailman kaappi Helsingissä seisoo. Vuosi sitten Jani Volanen hämmensi katsojia Häiriötekijällään. Jotain samaa on Akse Petterssonin ja Johannes Ekholmin huimassa runsaudensarvessa Kaspar Hauser, josta ei puutu kekseliäisyyttä eikä kuvastoa. Sopii kuitenkin kysellä, meinaako sanoman kärki hukkua näyttävän visuaalisuuden alle. Näin käy ehkä paikka paikoin.

Episodien pyörteissä

Esitys perustuu hyvin viitteellisesti itävaltalaisen Kaspar Hauserin (1812-1833) ihmeelliseen tarinaan. Tämä ihmiskokeen uhri, sukuriidan takia pimennossa pidetty poika kasvatettiin kellarissa, eristyksissä muusta yhteiskunnasta. Vapauduttuaan ihmisten ilmoille hän oli säilynyt  ”puhtaana” kohtaamaan ympäröivän maailman ilman tulkintoja. Oudosta tarinasta on tehty elokuvia ja teatteria. Nyt Q-teatterissa lähdetään tutkimaan kaspariutta.

Petterssonin ja Ekholmin teos ei ole juoni- vaan episodinäytelmä, villi tajunnanvirtaspektaakkeli.

Lotta Kaihua, Jussi Nikkilä ja Eero Ritala heittäytyvät hienosti kolmisin episodien pyörteisiin. Kohtaukset ja tunnelmat vaihtelevat vilpittömästä ja rauhallisesta läsnäolemisesta kaoottiseen kohellukseen, sketseihin ja kaikkeen siltä väliltä. Välillä näyttelijät kertovat kukin vakuuttavasti olevansa  Kaspar, välillä peili käännetään kysyvästi katsojiin. Hyvin tärkeässä osassa on live-video, jota hoitaa ammattitaitoisesti Ida Järvinen. Näyttelijätkin tarttuvat itse kameraan. Esitys on kuin kääntyilevä kamera, tai peili, joka samalla utelee, toteaa ja väittää. Mutta mitä esitys väittää?

Assosiaatiovirrassa

Mikä väitteistä kolahti juuri minuun? Kerron siis siitä, mitä näin, koin; asioista, joita Kaspar minussa herätti. Minulle esitys kertoi ennen muuta elämän pirstaleisuudesta, ohi puhumisesta, levottomuudesta ja kauhusta, kun ei tiedä, kuka on. Se kuvasi käsittämättömiä suorituspaineita, joita jokaiselle meistä nykyään asetetaan. Se kertoi elämän suorittamisesta elämisen sijaan. Yksinkertaisuuden ja läsnäolon unohtamisesta. Siitä, että putoan kyydistä, jos en omista uusinta häkkyrää tai seuraa jotain tv-sarjaa. Spektaakkeliyhteiskunnasta.

Kaikkeen tähän liittyvästä koomisuudestakin esitys minulle kertoi, hulluista henkilökohtaisista muistoista ja assosiaatioista.

Kuvatulvasta rauhaan

Villeistä, nerokkaista kohtauksista mainittakoon muutama. Näyttämöllä Kaihua hukassa elämänsä kanssa, Ritala auttaa aggressiivisena konsulttina. Dialogi jatkuu tähän tapaan: ”Mitä sä haluut?” ”En tiedä.” ”Joo, mutta mitä SÄ haluut?” ”En tiedä…” 

Tai koko ryhmä juoksemassa hädissään ympäri näyttämöä pohtimassa, pitäisikö sittenkin mennä joogaan, tai jollekin toiselle kurssille, mutta mille? Tai julkkisten kasvot videoklipissä: ”Olen se ja se ja sinä katsot Kaspar Hauseria. ” Tyylikkäästä videototeutuksesta vastaavat Ville Seppänen ja Martti Tervo.

Ohi puhuminen ja elämän suorittaminen muuttaa surumielisen Kasparinkin mediahahmoksi, jota on pakko seurata. Näin meitä nykyisin juoksutetaan.

Rauhallisissa käänteissä taitavat näyttelijät osoittavat, mitä kasparius voisi olla kauniilla tavalla: unohdettua lapsenomaisuutta, vilpittömyyttä, uteliaisuutta, olemista tässä ja nyt. Onko nykyisen dystopian sijaan kaunis utopia vielä mahdollista? Se riippuu siitä, kummalle puolen katsojan vaakakuppi kallistuu.

Tiedot

Akse Petterson ja Johannes Ekholm

Kaspar Houser

Ohjaus: Akse Pettersson
Rooleissa: Lotta Kaihua, Jussi Nikkilä ja Eero Ritala
Äänisuunnittelu ja musiikki: Kasperi Laine
Lavastus ja valosuunnittelu: Ville Seppänen
Videosuunnittelu: Ville Seppänen ja Martti Tervo
Live-kuvaus: Ida Järvinen

Kantaesitys Q-teatterissa 13.2.2014