Julkaistu: 28.11.2013

Kuolemantauti

Kuva: Mari Hokkanen
Kansallisteatterin Omapohjan Kuolemantauti on syvästi musikaalinen esitys halusta.

Kansallisteatterin Omapohjan pienen näyttämön valinta, Margurite Durasin Kuolemantauti ei varmastikaan ole ihan jokamiehelle sopiva, eikä se aukea helposti. Kuriton Companyn kanssa yhteistyössä toteutetun esityksen katsominen on vaativaa, mutta keskittyminen kannattaa.

Durasin näytelmä on sarja merkityksistä tiheitä kohtaamisia naisen (Terhi Suorlahti) ja miehen (Mikko Pörhölä) välillä. Durasin tekstistä ovat huuhtoutuneet pois kaikki merkit ulkoisesta maailmasta. Keskiössä on kaksi ihmistä sekä kysymys rakkaudesta ja kuolemasta. Mies on ostanut naisen itselleen kolmeksi yöksi, koska haluaa selvittää kykeneekö rakastamaan. Häntä riivaa rakkaudenjano, kuolemantauti, parantumaton sairaus.

Ohjaaja Eero-Tapio Vuori on tehnyt monenlaista, mutta ennen muuta hänet tunnetaan muuna kuin päänäyttämöiden realististen draamojen ohjaajana. Hänen aiheitaan ovat arkirealismia enemmän alitajunta, unet, kuoleman kohtaaminen ja shamanismi. Vuori tunnetaan kokemusesityksistä, joissa yleisön mieli toimii näyttämönä – piirre, joka on implisiittisesti myös Kuolemantaudissa läsnä.

Durasin tekstin läpipääsemätön synkkyys voi olla kova pala. Itse asiassa tässäpä on esitys, jota suosittelisin katsomaan kahteen kertaan, etenkin jos ensimmäisellä kerralla joutuu kamppailemaan tekstin kanssa. Esityksen musiikillisuus avautui toisella katsomiskerralla vahvemmin, sillä teksti muodostaa yhden tärkeän kudelman esitykseen, muttei dominoi koko kokemusta.

Kuriton Company venyttää jälleen musiikkiteatterin rajoja ja kysyy rohkeasti, mitä musiikkiteatteri oikeastaan on. Musiikki on tekstin rytmin, tilanteiden ja tunnelmien orkestrointia. Varsinaiset musisoinnit kohoavat kokonaisuudesta kuin itsestään. Mies soittaa muutaman kerran selloa ja nainen tekee vain yhden, vaikuttavan, shamanistiseksi yltyvän laulusoolon.

Henkilöiden sisällä on draamaa, mutta näyttämölle levittäytyy näyttämön musiikkia rytmeineen, kohtaamisineen, ohipuhumisineen. Keho, ääni ja valo luovat harkittua ja tarkkaa ilmaisua.

Mitä haemme katseellamme?

Vieraannuttaminen, harkittu tasarytmisyys ja sen tuottama piina tekevät yleisön tietoiseksi siitä, mitä he katsovat. Omat odotukset ja se, mitä omalla katseellaan hakee, peilautuvat koko ajan takaisin. On myös kiinnostavaa miettiä esityksen tematiikkaa. Ilmentääkö se enemmän halua vai puutetta? Etsimmekö tarpeillemme tyydyttäjää vai suuntaako katsettamme halu, jolla ei ole nimettyä kohdetta?

Anna Rouhun valosuunnittelu meditoi jokaisen kohtauksen kohdalla, avaa niitä heleiksi, dramaattisiksi, lämpimiksi, kylmiksi. Durasin tekstin lihallisuus tulee koko ajan eri kulmista esiin. Tuomas Norvion äänisuunnittelu lisää tärkeän kerroksen kuiskailuineen ja kaikuineen. Rytmitykseltään, koreografialtaan ja muotokieleltään esitys tuo minulle muistumia liettualaisohjaaja Cezariksen ajasta Viiruksen johdossa.

Kuriton Companyn esitykset ovat kuuluneet kohokohtiin jo vuodesta 2005. Erityisesti ryhmän esityksissä ovat kiinnostaneet naiskuvat. Niin nytkin. Katsoja kokee vierautta ja tirkistelynhalua. Suorlahden näyttelemä nainen on viettelevä ja aistillinen, muttei halvalla tai helpolla tavalla. Hän elää tiukasti omassa maailmassaan. Se tekee hänen läsnäolostaan häiritsevää ja vaativaa, hän päästää lähelle eikä silti kerro salaisuuttaan. Hänessä on vakavuutta, jonka kohtaaminen on haastavaa. Mikko Pörhölä tekee työnsä taitavasti, muttei herätä yhtä suurta mielenkiintoa kuin Suorlahti. Tässä esityksessä miehen halu on vähemmän kompleksista kuin naisen, vaikka lopulta esityksessä on kyse ihmisen halusta ja suhteesta kuolemaan, siihen miten ne kietoutuvat joka käänteessä toisiinsa.

Kun nuorempi sukupolvi mielellään puhuu siitä, että esityksen pitäisi muotoutua omanlaisekseen olioksi, näyttää Kuriton Companyn ja Kansallisteatterin yhteisesitys, mitä tämä syvässä mielessä tarkoittaa. Ei tarvita suuria ulkoisia eleitä. Aivan kuin esitys olisi irtautunut sitä saartavista rajoitteista ja vaatimuksista, mutta silti pysyisi solidina.

Halua käsitellään nykyesityksissä useimmiten ajanmukaisten viittausten kautta. Kuolemantaudista kaikki pinnalliset ajankohtaiset viittaukset puuttuvat, lavastuksessa voi havaita ainoastaan viitteitä Durasin elämään niin Vietnamissa kuin Ranskassa. Ulkoisesta kiinnittymättömyydestä huolimatta esitys on nykyihmisen problematiikan ytimessä.

Tiedot

Marguerite Duras:

Kuolemantauti

(La maladie de la mort)

Ensi-ilta Kansallisteatterissa 21.11.2013

Esitykset 14.12.2013 asti

Suomennos Jukka Mannerkorpi

Ohjaus Eero-Tapio Vuori

Näyttelijät Terhi Suorlahti ja Mikko Pörhölä

Musiikki ja äänisuunnittelu Tuomas Norvio

Valo-, lavastus- ja pukusuunnittelu Anna Rouhu

Tuottaja Hinriikka Lindqvist

Yhteistyössä Kuriton Company ja Suomen Kansallisteatteri

www.kansallisteatteri.fi