Julkaistu: 17.10.2013

Nainen ja Karhu

Kuva: Octavian Bâlea
Raju monologi elämän kipupisteiden äärellä olemisesta KokoTeatterissa.

Kovilla kierroksilla käyvä nainen avaa yleisölle oven pieneen huoneeseen, joka kuin ihmeen kautta on muuttunut pahamaineiseksi hupialus Cinderellaksi. Taitaa olla pikkujouluaika, koska naisen päässä keikkuu tonttulakki. Taustalla jyskyttää Prodigyn aggressiivinen teknopunk. Naisen touhu käy koko ajan maanisemmaksi, vaikuttaa siltä, kuin hän bilettäisi viimeistä päivää. Kunnes kaikki pysähtyy. Tulen tietoiseksi keskellä lattiaa olevasta valtavasta pyykkiläjästä ja katosta roikkuvista köydenpätkistä. Ihan kuin joku suunnittelisi itsemurhaa, mutta lykkäisi sen toteuttamista. Nainen on muuttunut aivan hiljaiseksi. Mitä on tapahtunut?

Ankaraa teatteria

Kristian Smedsin monologi ei päästä katsojaa helpolla temaattisesti eikä toteutuksellisesti. Smedsin tietävät kaikki, ja myös toisena ohjaajana toiminut Marjo-Riikka Mäkelä on varsin ansioitunut, kovan luokan kansainvälinen teatterintekijä. Salla Kozman tulkitsema raju esitys on siis jotain aivan muuta kuin leppoisa, jutusteleva monologi tai pikkuperformanssi. Nyt ollaan tiukalla ammattitaidolla hurjien asioiden äärellä.

Vahvassa tunnemaastossa liikkuva esitys potkaisee vatsaan ja pakottaa kohtaamaan hyvin henkilökohtaisen haasteen: miten itse toimisin, jos minulle ilmoitettaisiin, että minulla on kuusi kuukautta elinaikaa? Sillä siitä on nyt kysymys. Kozman esittämällä, parhaassa iässä olevalla Maarialla on pahanlaatuinen kasvain.

Juonellista vuoristorataa

Juonellisesti voin kertoa vain siitä, mitä itse näin. Nainen kertoo heittäytyvänsä epätoivoisena Karhun syliin, joka voidaan tulkita vaikka poissaolevaksi isäksi tai symboliseksi turvan lähteeksi. Välillä hän yrittää etsiä turvaa lumppuläjästä, hautautuen siihen rajun epätoivon ulvonnan kaikuessa.

Välillä nainen taas haastaa kyynisyyttä uhoten koko yleisön oravanpyörään ja parodiseen työhaastatteluun, jossa ketään ei oteta töihin, koska kukaan ei kelpaa. Välillä hän hyssyttelee rauhoittelevasti pientä kyselyikäistä lastaan ja pakottautuu kertomaan melkoisen tarinan ensisuudelmastaan. Huumoriakin on saatu mukaan, kun nainen välillä häipyy KokoTeatterin tyhjään baariin riehumaan.

Ääripisteet taitavasti kehossa

Tarinassa on paljon kiinnostavia käänteitä, mutta eniten minua kiinnosti esityksen alitajuinen imu: se, miten lähtötilanne vaikuttaa minuun ja miten suhtaudun naisen olemukseen enemmän kuin hänen tarinaansa. Taitavassa ohjauksessa Kozma nimittäin venyy melkoisiin ääritiloihin. Välillä hänen hahmonsa herättää sääliä ja myötätuntoa, välillä torjuntaa ja jopa pelkoa. Pieneen tilaan on luotu katsojan ja esiintyjän välille hyvin vahva jännite. Jännite ei ole aina miellyttävä. Kozma pakottaa katsojan astumaan kanssaan surutyön tai pikemminkin shokkityön askelmia.

Jäin hämmentyneenä ihailemaan Kozman energiaa ja tekniikkaa. Tulkinta ja ääni muuntuvat hetkessä nymfomaanisesta, hohottelevasta maniasta pienen lapsen nyyhkytykseksi ja haavoitetun eläimen huudoksi. Kyynisessä bisneskohtauksessa hän kähisee raivosta, ja katsoja pohtii jo hetken, käykö hän päälle vai ei…No ei sentään. Taito näkyy myös rajojen pitämisessä. Lopussa Kozma regressoituu pikkutytöksi fyysistä olemusta ja ääntä myöten, laulaen tuutulaulua. Kokemus on maaginen.

Työryhmä on saanut aikaan vaikuttavan esityksen, joka todistaa, kuinka kipeitäkin aiheita voi ja pitää tarkastella teatterin keinoin. Vääjäämätön loppukuva on samanaikaisesti ankara ja kaunis. Nainen ja Karhu on kuin kiirastulen läpi kuljettava, puhdistava rituaali.

Tiedot

Nainen ja Karhu

Ensi-ilta KokoTeatterissa 8.10.2013

Käsikirjoitus: Kristian Smeds

Ohjaus: Marjo-Riikka Mäkelä ja Kristian Smeds

Roolissa: Salla Kozma

Lavastus ja puvustus: Maija Poskiparta

Valosuunnittelu: David Kozma

Tuotanto ja tiedotus: Heidi Backström / European theatre collective, yhteistyössä KokoTeatteri, Smeds Ensemble ja Los Angeles Chekhov Studio International

Paikkamäärä on hyvin rajallinen esityksen intiimin luonteen vuoksi.

www.kokoteatteri.fi