Julkaistu: 03.10.2013

Eldorado

Kuva: Anna Antsalo
Teatteri Takomon Eldoradon vinksahtaneissa tilanteissa kaipuu onneen on suuri.

Eldorado on kunnianhimoinen ja vetävästi näytelty, mutta dramaturgisesti hiomaton esitys.

Mitä onni oikeastaan on? Omien toiveiden täyttymystä? Harmoniaa? Ihailtuna olemista? Vai pikemminkin omista haluista luopumista?

Akse Petterssonin ohjaamassa Eldoradossa henkilöt tavoittelevat onnea niin suoraviivaisesti, että se katoaa näkyvistä. Kerroksia riittää, samoin monia kulmia. Eldorado rönsyilee kaikilla tasoillaan. Se lähestyy aihettaan eri tavoin teitään onneen tavoittelevien henkilöiden kautta, se rakentuu moneen suuntaan viittaavista fragmentaarisista kohtauksista. Vaivihkaa Eldorado kertoo myös monia minielämäntarinoita.

Visuaalisuus ja äänimaailma hakevat viittauksia laajalti aina romanttisesta kuvastosta kauhusplatteriin. Näyttämö on välillä pelkistetty, välillä taas aivan täyteen ahdettu.

Vinoja kulmia onneen

Esityksen tarkoituksenmukainen muodottomuus sopiikin hyvin yhteen aiheen käsittelyn kanssa. Huonoa makua, mustaa huumoria ja groteskia pursuileva Eldorado lähestyy onnea lähes koko ajan varsin vinosti, kuin jo valmiiksi koko onnen käsitettä epäillen. Eldorado kirvoittaa paljon naurua, mutta useimmiten pikemminkin vähän ahdistunutta kuin vapauttavaa.

Esitys koostuu lyhyistä, neljän näyttelijän energisesti ja ronskin suoraviivaisesti hahmottelemista episodeista, joissa hahmot lähestyvät onnea, mutta jotain tulee tielle.

On yksipuolista rakkautta, itsemurhayrityksiä, toisen häpäisemistä, toisia ihmisiä loukkaavaa suoruutta. Leppoisa kortinpeluu muuttuu hetkessä kaikennieleväksi uhkapeliksi. Hyvää tarkoittava hypnoosihoito pyyhkii murheet pois – ja samalla hajottaa koko persoonallisuuden.

Näyttämölle hahmotellaan tilanteita, joissa ihmisen kuuluisi kokea onnea: on mökkireissu, kalastusta, yhdessäoloa – mutta niihinkin tulee useimmiten särö. Pettersson on taitava noukkimaan kliseitä ja kuljettamaan ikään kuin valmiiksi romanttiseksi tai harmoniseksi pedattua tilannetta täysin päinvastaiseen suuntaan. Eldorado asettaakin luupin alle sitä kliseistä kuvastoa, jolla onnea yleensä teatterissa ja elokuvissa rakennetaan.

Kaihertavaa epämukavuutta

Hahmot ovat vetäviä, paikoin erittäin kiinnostavia ja hyvin potentiaalisia – erityisesti naispuolisten hahmojen groteskius ja suoranaiset kauhuelementit antavat mahdollisuuksia revittelyyn – ja siitä Joanna Haartti ja Tarja Heinula ottavat paljon irti.

Esimerkiksi Joanna Haartin esittämään, rujon kauhuelokuvamaiseen Iirikseen kiteytyvät monta kertaa Eldoradon puhuttelevimmat kohtaukset. Onko hän hirviö vai vain onnettomien sattumusten vuoksi kieroon kasvanut?

Parhaimmillaan esitys aiheuttaa syvältä kaihertavaa epämukavuuden tunnetta. Esimerkiksi silloin, kun katsoja joutuu todistamaan Tarja Heinulan ikionnettoman hahmon psykoosia. Katsoja kokee myös myötähäpeää, kun kuuntelee epäonnistunutta koe-esiintymistä.

Epäonni, tyhjyys, eristäytyneisyys ja sen kääntöpuolena pakonomainen ripustautuminen toiseen ihmiseen kulkevat koko ajan onnen tavoittelemisessa mukana.

Esitys muistuttaa parhaimmillaan sarjakuvamaisen ekonomisessa kerronnassaan ja paikantumattomassa ironiassaan Tuomas Timosen näytelmiä. Tunnelma muistuttaa parhaimmillaan Todd Solondzin Onni-elokuvan karmeankoomista lohduttomuutta.

Ongelmana dramaturgia

Eldorado ei ole tuote eikä laskelmoitu teos. Se pyrkii haastamaan, hakemaan yllättäviä kulmia – tavoitteissaan se on paljon kunnianhimoisempi kuin moni muu selkeästi sapluunaan asettuva esitys. Eldorado on kuitenkin valtavan epätasainen esitys. Parhaimmillaan sen luo väläyksiä, joiden rinnalla Q-teatterin Häiriötekijäkin vaikuttaa aika leppoisalta komedialta. Heikoimmillaan se tuntuu vain väsähtäneeltä pastissilta.

Esityksen ongelma on dramaturgia. Monet hyvät ideat eivät oikein ehdi puhjeta kukkaan, kun jo rynnätään seuraavaan ideaan. Toisaalta, etenkin esityksen loppupuolella monet kohtaukset venyvät liikaa. Karsimalla ja keskittämällä sävyt olisivat tulleet kirkkaammin esiin.

Näyttelijät saavat silti hämmentävistä tyypeistään paljon irti.  Huoneteatteria hyödyntävä visuaalisuus monine räikeine valotilanteineen stimuloi.

Lopun diakuvissa onni on jotain varsin yksinkertaista ja luonnollista, yhteyttä muihin ja itseen, harmoniaa, kenties oman tilanteen pakonomaisesta tarkkailusta luopumista. Niissä elämä kantaa. Eldorado ei päästä aivan helpolla vaan pakottaa katsomaan omaa ja toisten onnea tarkemmin.

Tiedot

Eldorado

Teatteri Takomossa 25.9.‒16.11.2013

Käsikirjoitus ja ohjaus Akse Pettersson

Lavastus Anna Antsalo

Valot Tomi Suovankoski

Rooleissa Joanna Haartti, Tarja Heinula, Joonas Heikkinen, Pyry Äikää

http://www.teatteritakomo.fi