Julkaistu: 04.09.2013

Paskajuttu

Kuva: Niina Vuorisara, kuvassa Tuomas Alatalo, Into Virtanen ja Mirva Anjala
Ovela Mirva Anjala -show Ylioppilasteatterissa kertoo miten käy, kun proggis menee ihan päreiksi.

Tätä ”esitystä” ei ole ihan helppo arvioida tavallisin termein. Kyseessä on eräänlainen performanssi, rituaali, raportti, prosessikuvaus, huijaus, tositeatteri, provokaatio… Mirva Anjalan ohjaama Paskajuttu nähdään Ylioppilasteatterin off-tuotantona, ja se on eräänlainen jatko-osa Anjalan edelliseen, Rakkausjuttu -esitykseen. Nyt kyseessä taitaa olla antiteesi.

Surujuhla näyttämöllä

Teatteritilassa soi surullinen musiikki. Yleisön ottaa vastaan langanlaiha, hassusti pukeutunut koppalakkimies, Into Virtanen. Sotilastakin alla on Iron Maiden-paita ja farkut ovat haaroista rikki.

Keskellä näyttämöä on ruumisarkku, jossa lepää punaisiin puettu, kaunis nainen. Koppalakkimies on aidosti surusta sekaisin ja itkeskelee. Ollaan siis muistotilaisuudessa. Suomalaisessa draamassa on toki nähty ennenkin ruumiinvalvojaisia ja muistotilaisuuksia (kuten esimerkiksi Juhani Peltosen Syntymäpäiväsankari), mutta tällä kertaa homma on hyvin, hyvin mustalla huumorilla tehty ja makaaberi.

Käy ilmi, että arkussa lepää itse ohjaaja, Mirva. Esityksen dramaturgia on yksinkertainen ja selkeä. Se koostuu työryhmästä pois jääneiden videohaastatteluista, jotka on tehty hyvin dokumentaarisesti, tosi-tv:n tyyliin. Videolla esiintyvät Sari-Anne Lindsten, Ella Lahdenmäki, Ulla Varis, Aleksi Ripatti, Kaisa Lappalainen, Timjam Uddström, Niina Vuorisara ja Akse Pettersson. Videoklippien väleissä Virtanen lukee sortuneella äänellä muistoadresseja, joita ovat lähettäneet muun muassa Vesa-Matti Loiri ja Sauli Niinistö kera Jennin. Kukapa ei muistaisi rakastettua ohjaajaa…

Vai oliko Mirva sittenkään niin rakastettu? Esityksen jännä koukku on siinä, että videokommenttien myötä paljastuu aivan sekaisin oleva, häröilevä feikki-ohjaaja, joka käytti kaikkia hyväkseen ja jota kaikki loppupeleissä häpesivät. Metafora on kiehtova: onko muistojuhlien suru oikeaa vai näyteltyä? Koemmeko oikeassa elämässä kaikkia omia vainajiamme kohtaan aitoa surua, vai onko mukana myös helpotusta ja joskus jopa katkeruutta?

Voisitko kuolla taiteen puolesta?

Toinen koukku piilee teatterin dramaattisuudessa. Teatterihan on etenkin harrastajille elämän ja kuoleman kysymys: amatöörimeininkiä, eli rakkaudesta taiteeseen. YT:n jutussa pääsee kieli poskella tirkistelemään kulissien taakse sitä, kuinka rankkaa taiteen tekeminen on! Se aiheuttaa maksakirroosin, vie järjen ja lopulta hengen! Älä siis ryhdy teatterilaiseksi.

Mainiosti tehdyt videopätkät kuvaavat raadollisesti ja kierolla huumorilla työryhmästä pois jääneiden selittelyjä ja surunvalitteluja. Yksi venyttelee näyttävästi ja kertoo, että häntä otti päähän harjoitusten sekavuus ja dokaaminen. Tästä on muuten ”todisteena” teatterin aulassa kököttävä ostoskärryllinen tyhjiä kalja- ja siideritölkkejä. Toinen selittelee, että oikeasti halusi vain päästä ohjaajan pöksyihin, mutta sai paremman proggis-tarjouksen. Uddström näyttää omassa soolossaan boheemiuden olemuksen: muistopuheensa aikana hän oksentelee ikkunasta. Kollegaksi ja hyväksi ystäväksi esittäytyvä Akse Pettersson pudistelee surullisena päätään ja kokee syvää häpeää ”poisnukkuneen” kaverinsa puolesta.

Paska olit ja paskaksi sinun pitää jälleen tuleman

On esitykseen saatu vuorovaikutteisuuttakin. Välillä yleisöä kehotetaan ottamaan toisiaan kädestä kiinni, välillä sytyttämään kynttilä. Kuullaan myös Tuomas Alatalon soittama muistobiisi Virtasen yrittäessä itkultaan laulaa. Tilanne on makaaberiudessaan täysin absurdi, ja vainajakin hytkyy arkussaan naurusta. Kliimaksi saavutetaan, kun yleisö lopuksi pyydetään arkun ääreen suorittamaan viimeinen palvelus, eräänlainen puhdistava rituaali… Tavallaan ei ole ihme, että ikärajaksi on laitettu 12 vuotta.

Esityksestä poistuu hyvin hämmentyneenä, mutta hymyillen. Esityksen itseironia puree oudosti. Ei kaikki lopultakaan ole niin vakavaa. Kuten sanonta kuuluu: tämän päivän murskakritiikkiin kääritään huomenna torilla kala.

Tiedot

Paskajuttu

Ensi-ilta Ylioppilasteatterin Studiossa 1.9.2013

Ohjaus: Mirva Anjala

Musiikki: Tuomas Alatalo

Assistentti: Janni Niemi

Lavalla: Into Virtanen, Mirva Anjala ja Tuomas Alatalo

Videot: Mirva Anjala, Ulla Varis, Atte Olsonen, Aleksi Ripatti, Ella Lahdenmäki,  Kaisa Lappalainen, Timjam Uddström, Sari-Anne Lindsten, Akse Pettersson, Niina Vuorisara

Esitykset 1.9.‒11.9.2013

Liput 5 €

Ei suositella alle 12-vuotiaille

www.ylioppilasteatteri.fi