Mihin valo katoaa?

Hakaniemen kallioinen väestönsuoja on kylmä ja todella kostea. Kuljen kaikuisia tiloja taskulampulla valoa näyttävän koreografi, tanssija Valtteri Raekallion perässä ja ihmettelen valokiiloissa näkyviä installaatioita. Täällä Hakaniemen väestönsuojassa saa torstaina 5.9. ensi-iltansa Raekallion kokonaistaideteos Mihin valo katoaa?

Kolme päivää ennen ensi-iltaa koreografi on intoa täynnä. Ensimmäinen oma iso teos on pian yleisön nähtävillä. Oma kädenjälki näkyy kaikessa, ei pelkästään koreografiassa vaan teoksen koko dramaturgiassa, kuvassa ja äänimaailmassa.

Kuinka muistamme lapsuuden tapahtumat?

Muistot ovat usein välähdyksiä eri tilanteista. Raekallio ajattelee jokaisen meistä tekevän itse mielessään haluamansa tarinan vaikka lapsuuden valokuvien ympärille.

”Minä ja siskoni, jonka kanssa olemme todella läheisiä, muistamme jonkin valokuvan tilanteen keskenämme aivan eri tavoin. Se on kiinnostavaa.”

Raekallio alkoi pohtia lapsuuden muistoja ja niistä mielessä rakentuvia kohtauksia luettuaan Bo Carpelanin teoksia. Helsinki Dance Companyn kiertueilla hän luki kirjaa nimeltä Lapsuus (2008). Se sai hänet pohtimaan todellisten tai kuviteltujen muistojen tuomista tanssinäyttämölle.

Tanssinäyttämöksi valikoitui varsin omaperäinen, monesta huoneesta muodostuva kalliosuoja. Raekallio ihastui paikkaan ensi visiitillään, kun joku Helsingin Kaupunginteatterin työntekijä sen hänelle näytti. Nyt Raekallio on yhdessä lavastaja Aino Kosken kanssa luonut huoneista erilaisia tiloja. Noissa tiloissa katsojat siirtyvät huoneesta toiseen tanssijoiden ohjeiden mukaan.

Tila teki tepposensa kesän jälkeen

”Kesällä täällä oli vain kylmä. Kun sateet alkoivat, tuli märkyys. Kuivuri on ollut päällä päivätolkulla, ja kosteusprosentti on yhä 95”, Raekallio kertoo. Osa lattioista lähes lainehtii, ja kallioiset seinätkin huokuvat kosteutta. Teoksessa käytetään kaitafilmejä, äänentoistolaitteita ja muuta herkkää rekvisiittaa, jotka täytyy kantaa sisätiloista esitystilaan joka kerta ennen esitystä. Muuten kosteus tuhoaa ne.

Silti Raekallio tuntuu olevan vaikeuksista vain tyytyväinen. Hän virnistelee iloisesti teoksen olevan todella ikävä esiintyjille, siis hänelle itselleen ja tanssija Auri Aholalle. Liikekielen hän sanoo vaihtelevan rajusta fyysisyydestä minimaalisuuteen. Siitä ei kalliohuoneiden ennakkokävelyssä saada esimakua, mutta jo koreografin elehtivä selostus luo kovasta ja kaikuisasta tilasta taianomaisen tanssinäyttämön.

Kaiken suunnitellut koreografi myöntää, ettei esiintyjillä ole aina ihan tarpeeksi vaatteitakaan, jotta ne lämmittäisivät. Kosteus ja kylmyys pureutuvat kehoon.

”Kuinka onnistuu tanssiminen täysin kylmänä kovilla betonilattioilla, se on tässä teoksessa haastavinta”, pohtii myös tanssija Auri Ahola. Suomen Kansallisbaletin tanssijalle uutta on myös pieni työryhmä. ”On hieno kokemus tanssia ilman suurta ryhmää, johon olen tottunut.”

Vahvat tunnelmat

Jo puolittain lavastetuissa kalliohuoneissa tuntuu, että esitys vaikuttaa katsojiinkin voimakkaasti. Muutamat pysyvät lavasteet, valokiilat ja Raekallion energia valtaavat paikan. Raekallio puhuu paljon ja kuvailee esitystä, mutta jättää ensi-iltaan myös yllätyksiä. Hän puhuu muistoistaan, ja kertoo esityksen kerronnan etenevän ikään kuin hänen silmiensä läpi. Omaelämäkerrallisuus on kuitenkin silmänlumetta.

”Ei lapsuuteni oikeasti ollut ikävä”, hän virnistää, ja toteaa vain kellareiden olleen outoja epäpaikkoja, joissa joutui olemaan varuillaan koko ajan.

Eivätkä vanhemmatkaan olleet kauheita. Siihen voi uskoa, sillä molemmat ovat esityksessä mukana, tavalla tai toisella. He ovat ammattimuusikoita, jotka ovat tuoreen koreografin mielestä ihania.