Julkaistu: 29.08.2013

Näillä mennään

Kuva: Tommi Pätilä
Pekka Heikkisen monologi on väkevä ja elämänmakuinen kertomus katkeruuden voittamisesta.

Komea mies rullaa pyörätuolinsa kanssa näyttämölle. Hän alkaa jutella tutun oloisesti. Kertoilee intohimostaan vanhaan taloon, jonka on ostanut ja jota remontoi. Alin hirsikerta on laho ja uusittava, mutta mies jotenkin rakastuu juuri alahirteen, joka on vielä puoliksi hyvää puuta. Katsomossa alitajunta alkaa hyrrätä. Pyörätuolissa oleva mies kertoo hirrestä, joka on vielä osittain hyvää puuta, vaikka osa on laho…

Pekka Heikkisen monologi Kansallisteatterin Lavaklubilla on väkevää ja elämänmakuista kerrontaa. Ohjauksesta vastaa Heikki Huttu-Hiltunen.

Tositeatteria

Käsiohjelmasta selviää, että Heikkisen teksti perustuu tositapahtumiin ja omaan elämään, mutta tyylikkäästi etäännytetysti. Välillä teksti etenee hienosti metatasolla, kuten vaikka vertauskuvallisen hirsiteeman kautta. Katsojassa herää voimakkaita mielikuvia, uteliaisuutta ja empatiaa. Katsomiskokemus ei ole tirkistelyä, vaan kääntyy itsetutkiskeluksi.

Heikkinen kertoilee näyttelijän koulutuksestaan, auto-onnettomuudesta ja shokista, kun loppuelämä pyörätuolissa alkoi käydä selväksi. Miehen kasvoilta paljastuu ennen kaikkea rehellisyys. Huttu-Hiltunen on ohjauksessaan onnistunut karsimaan pois kaiken epäolennaisen: on vain mies ja miehen tarina. Näytteleminen ja esittäminen ovat kuitenkin läsnä varsin itseironisesti ja kierolla huumorilla.

Vammautuminen aiheuttaa viriilille miehelle outoja ja absurdeja tilanteita, kuten esityksessä kuultava baari-ilta paljastaa. Humaltunut kollega pitää omaa monologiaan, jossa empatiaan sekoittuu ennakkoluuloja ja lässytystä. Paikalle sattuva nainen tarjoaa Heikkiselle äidillistä hellyyttä, koska tämä on tuomittu kuuntelemaan toiminnan sijaan. Varsin makoisa tilanne, joka Heikkisen kertomana herää eläväksi kuvaksi.

Sielun synkkä yö

Yksinäisyys, kipu ja dokaaminen ovat myös läsnä. Hyvin syvissä vesissä ollaan, kun Heikkinen purkaa tuskaansa itseään keinutellen, tuttuun kalevalaiseen nuottiin kipuaan sanoittaen. Amputoidut jalat ovat aina läsnä, ja tuska on ikuinen, yksinäinen kaveri. Hämärässä taustavalossa sykkii punainen, kuin jatkuva, piinaava särky. Heikkinen haastaa jopa Jumalan vierelleen, kuin Raamatun Job ikään: ”Kuuntele! Mieti tätä. Ihminen on. Ihminen on sinun kuva. Sinä loit ihmisen omaksi kuvaksesi. No katso. Katso ihmistä! Ei ole niin. Ei ole häävi. Mutta kuvana kokonainen. Kokonainen sitä on särkynytkin ihminen.”

Kohti elämää

Uhrin rooli ei kuitenkaan riitä loppuelämäksi, eikä katkeruus elämänasenteeksi. Viiltävän rehellisesti Heikkinen myöntää olleensa oman elämänsä näyttelijä, esittäjä. Elämän jano, vimma, kiitollisuus siitä, mitä on voittavat katkeruuden. Katsomossa itsetutkiskelun kyynel nousee väkisinkin silmään.

Lopussa kuultava tuutulaulu paljastaa Heikkisen tulleen isäksi, tai sitten unelman isyydestä. Lopulta elämä kantaa ja rikkinäisilläkin siivillä lennetään. Näillä mennään! Ja mennään myös takaisin teatteriin ja näyttämölle.

Tärkeä ja vaikuttava esitys siirtyy Kansallisteatterin esitysten jälkeen Kiertueteatterin ohjelmistoon. Mutta nyt kannattaa kiireesti mennä kokemaan Heikkisen läsnäoloa Lavaklubille.

Tiedot

Näillä mennään

Ensi-ilta Juhlaviikkoklubilla 27.8.2013

Ohjaus Heikki Huttu-Hiltunen

Näyttämöllä Pekka Heikkinen

Kansallisteatterin Lavaklubi

Esitykset 2.9. klo 19, ke 11.9. klo 19, ke 18.9. klo 19 ja la 21.9. klo 14.

Liput 15 e

Kesto noin 1 tunti

Esitys siirtyy Kiertuenäyttämön ohjelmistoon. Esityskiertue toteutetaan Invalidiliiton asumisyksiköissä syksyn 2013 aikana. Projekti toteutetaan yhteistyössä Invalidiliiton kanssa.

Tiedustelut: www.kansallisteatteri.fi