Julkaistu: 04.04.2013

Neljäs tie

Kuvassa Aarni Kivinen, Seppo Pääkkönen ja Jukka Puotila. Kuva Tuomo Manninen.
Kansallisteatterin Neljäs tie ei olisi voinut tulla parempaan aikaan.

Juuri tällaista esitystä tarvittiin Kansallisteatterin isolle näyttämölle juuri nyt, kun yhä enemmän kysytään, mihin taidetta tai teatteria ylipäätään tarvitaan. Siihen vastaus on: Mene katsomaan dokumenttiteatteria hyödyntävä Neljäs tie

Esa Leskisen ohjaama esitys käy läpi Suomen historiaa itsenäistymisestä nykypäivään ja kurkkaa tulevaisuuden kauhuihinkin. Se on vetävään muotoon valettu, perinpohjainen johdatus nykypäivän talouspolitiikkaan, demokratian rappioon ja poliittisen vallan luisumiseen talouselämän toimijoille. Taustatyöstä vastaavat pitkän linjan tutkivat journalistit sekä dokumenttiteatterin kokeneet konkarit. 

Neljäs tie ei pääty toisaalta–toisaalta-jahkailuun, liialliseen varovaisuuteen tai ylimalkaiseen argumentointiin. Se on älykäs olematta lainkaan elitistinen. Valtavasta tietomäärästä huolimatta esitystä on helppo seurata ja se piirtää selkeän kuvan siitä, miten ollaan tultu nykyiseen tilanteeseen, jossa Eurooppa on täysin voimaton vapaiden markkinavoimien tuiverruksessa. Silti esitys onnistuu olemaan myös kansanteatteria Brechtin hengessä ilman venkoiluja. 

Reko Lundánin ja Kristian Smedsin jalanjäljissä talouspolitiikkaa ja Suomen historiaa avaava Neljäs tie jatkaa siitä, mihin Tuntematon sotilas jäi. Siinä Suomi oli kuollut. Nyt Eurooppa on kuollut. Ainakin se Eurooppa, johon houkuteltiin – vai peloteltiin – mainoksilla, joissa lapsille luvattiin tulevaisuus. 

Laman pitkät jäljet

Esitys alkaa kolkossa luokkahuoneessa pullanpalojen jakamisella ja päättyy kolmen tunnin kieputtelun jälkeen jälleen pullanpalojen jakamiseen. Joku saa valtavan kokoisen siivun, toiselle jää ohut liuska, joku saa nuolla pelliltä muruja ja neljäs pannaankin jo kuokan varteen ja. Niin. 

Kansalaissotaa ja toista maailmansotaa seuraava hyvinvointivaltion rakentaminen on kuvattu nostalgian linssin läpi toivon sävyttämänä aikana, vaikka toki ajan kipupisteetkin tuntuvat YYA-sopimuksineen. Silti esimerkiksi 30-luvun laman merkitys toisen maailmansodan sytytyslankana ei juuri näy. Muutenkin alkupuolen historiaosuus on jokseenkin fragmentaarinen, huomioissaan hivenen liian kliseinen eikä keskity tarkasti talouspolitiikkaan. Se on tarkoituksellista valintaa, koska on haluttu painottaa tulevaisuususkoa. Pian päästään kuitenkin vauhtiin. 

On hyvä, että demareiden tekemisiä seurataan 70-luvulle Korpilammen käänteentekevään kokoukseen. 80- ja 90-lukujen päätökset saavat tarvittavat juuret ja jäsentyvät selvemmin osaksi suurempaa linjaa. 80-luvun lopun rahamarkkinoiden vapauttaminen ja pankkien järjetön kilpailu asiakkaista on kiteytetty lähes nerokkaalla tavalla liikemies Kari Uotin (Timo Tuominen) kertomuksessa. 

Esitys näyttää osuvasti, miten rahamarkkinoiden vapauttamisen seuraukset käsittämättömine rahankieputuksineen olivat kuitenkin sellaiset, ettei niitä varmasti pystytty täysin ennustamaan. 90-luvun lamassa suomalaiset veronmaksajat ja työttömät maksoivat talouspäätösten sekä keinottelijoiden tekemät vauriot. 

Esityksessä etenkin kansanedustaja Virpa Puiston (Sari Puumalainen) ja Arja Alhon (Sari Mällinen) muistot 90-luvun ja 2000-luvun alun politiikasta kylmäävät. Suomea ei haluttukaan palauttaa lamaa edeltävän ajan hyvinvointiyhteiskuntaa kasvattavalle tielle. 

Asiantuntijoina kuullaan Esko Seppästä (Jukka Puotila) ja Toini Kankaanniemeä (Antti Litja), jotka eivät näytä uskovan ylikansallisen solidaarisuuden mahdollisuuksiin. Ehkä niihin ei tosiaan voikaan enää uskoa, koska solidaarisuudella on tarkoitettu viime vuodet sitä, että pankkeja pelastetaan veronmaksajien rahoilla. 

Historian kerrokset nykypäivässä

Samalla kun rahamarkkinat vapautuvat ja Suomi alkaa asteittain liittyä Euroopan unioniin, myös esitys alkaa monin tavoin avautua Eurooppaan ja näyttää Suomen enemmän osana kokonaisuutta. 

Henkilöhahmoja on valtava määrä, ja näyttelijät urakoivat suvereenisti kymmenkunta hahmoa kukin. Milloin kuullaan puhetta istuntosaleista, milloin haastatteluja. Muutama pysähdyttävä fiktiivinen hahmokin on luotu: Konsensuskeiju, Luottamuskeiju, Emu-lintu ja uusliberalistista talouskäsitystä ja shokkiteoriaa kannattava IMF:n Mikki Hiiri. 

Neljäs tie muistuttaa itävaltalaisen Elfriede Jelinekin kapitalismia vastaan hyökkäävistä näytelmistä tehtyjä esityksiä puhetta tauotta tykittävine näyttelijöineen. Tai Marthalerin talousromahduksen syöksykierteessä olevista ihmisistä kertovia ohjauksia. 

Kysymys ei ole pinnallisista lainoista, vaan ohittamattomasta kyvystä limittää toisiinsa autiossa isossa salissa apaattisina kävelevät ihmiset Etelä-Euroopan mellakoitsijoihin. Räjähdysherkkyys on molemmilla yhtä suuri. On livekuvaa, uutiskuvista luotua videotaidetta, monien eri tilojen ja tilanteiden päällekkäisyyttä. Historian kerrokset ovat läsnä, kun näytetään mellakoita. 

Valtava kavalkadi sävelmiä ja lauluja eri vuosikymmeniltä antaa tunnepohjaa tapahtumille. Työelämään kurjistumisesta kerrotaan Freestyle-kappaleen tahdissa, ja 90-luvun leipäjonoja säestää Leevi and the Leavingsin Jos Helsinki on kaunis

Euroopassa valittu kuuluisa Kolmas tie, sosiaalinen markkinatalous, näyttää paljastuneen huijaukseksi. 

Pahin järkytyksen kohta on ehkä se, että Suomi on vastikään kaikessa hiljaisuudessa hyväksynyt sitoutumisen siihen, ettei valtion julkisen talouden rakenteellinen alijäämä saa olla suurempi kuin puoli prosenttia. 

Sokea usko siihen, että julkisia menoja leikkaamalla päästään taantumasta, antaa esityksen loppupuolelle kuristavan tunnelman. Kun EU-päättäjät kieltäytyvät kuuntelemasta talousasiantuntijoita ja jatkavat leikkauslistojen laatimista, on kolmas tie kuljettu auttamattomasti loppuun. 

Mutta lohduton Neljäs tie ei siinä mielessä ole, että se väittäisi kaiken tapahtuneen vahingossa ja talouden olevan vain luonnonvoima ja vaihtoehdottomuuden olevan aina ainoa vaihtoehto. Talous syntyy ihmisten sopimuksista. 

Onko politiikka taloustiedettä tai tiedettä ollenkaan? Täytyy valita neljäs tie. Mitä siis valitaan?

Neljännen tien tärkeät kysymykset

Esityksen Suomi pelotellaan 90-luvulla uusliberalismin peruskiveensä muuranneeseen EU:hun. Mutta oliko niitä, jotka ajattelivat tekevänsä EU:sta sosiaalisemman hyvinvointialueen, kuten optimistisimmat poliitikot Ruotsissa? Mikä oli 80- ja 90-luvulla päätöksiä tehneiden poliitikkojen naiiviuden aste?

Esitys herättää myös kysymyksiä siitä, miksi perussuomalaiset ja kansallismieliset saavat Suomessa johtaa kaikkea EU-keskustelua. Onko asioita pakko tarkastella vain kansallisen prisman läpi? 

Ollako mieluummin itsenäisessä kansallismielisessä valtiossa, jolla ei ole mitään mahdollisuuksia selvitä yksin nykyisen markkinatalouden heilunnassa vai yrittää ylikansallista solidaarisuutta? Kaikki esityksen herättämät kysymykset ovat tärkeitä, tarkkoja ja todellisia. Ikään kuin esitys virittäisi kysymään asioita suoremmin. 

Esitys herättää myös tarpeen seurata EU:n politiikkaa oikein toden teolla. Millaista valtaa siellä käytetään? Muutamatkin väläykset EU:n politiikasta avaavat silmiä aivan uudella tavalla. 

Esitys ei valtavasta runsaudestaan huolimatta edes väitä kertovansa kaikkea. Sen, mitä se kertoo, se kertoo selkeästi, koruttomasti ja äärimmäisellä ammattitaidolla. Näyttämö täyttyy poliitikkoimitaatioista, taitavasta laulusta, koreografioidusta liikkeestä, hetkessä tunteesta ja huomiosta toiseen muuttuvasta tilanteesta. 

Esityksen ytimessä elävät kysymykset siitä, mitä on kansa, mitä kansan ja ihmisen itsenäisyys, mihin yhteisöön ihminen kuuluu, mihin solidaarisuus ulottuu. Siinä on jotain, joka ylittää vielä politiikan ja talouden dokumentaarisen materiaalin. Kysymysten anarkia ei räjähdä silmille, vaan vangitsee, häiritsee, liikuttaa, kouristaa. 

Kylmääviin faktoihin työttömyysluvuista, köyhyysrajan alapuolella elävistä ihmisistä ja toisaalta maailman rikkaimpien ihmisten satumaisesta rikastumisesta voi esityksen jälkeen palata lukemalla havainnollistavaa käsiohjelmaa. 

Kun sali lopuksi pimenee, olisi loppukaneetiksi voinut laittaa vielä, että kaiken tämän jälkeen Suomi päätti vastustaa keinottelua jarruttavaa Tobinin veroa. 

Tiedot

Neljäs tie

Ensi-ilta 20.3.2013

Kansallisteatteri, suuri näyttämö (Läntinen teatterikuja 1)

Ohjaus: Esa Leskinen

Lavastus: Kati Lukka

Puvut: Tarja Simonen

Musiikki: Paula Vesala ja Joel Attila

Valosuunnittelu: Matti Tiilama

Äänet: Raine Ahonen

Videot: Ville Vierikko

Naamiointi: Jari Kettunen ja Heikki Nylund

Taustatoimittajat: Susanna Kuparinen, Jari Hanska, Seppo Konttinen ja Antti Berg

Rooleissa: Juha Varis, Jukka Puotila, Katariina Kaitue, Kristiina Halttu, Sari Puumalainen, Seppo Pääkkönen, Timo Tuominen, Jouni Haapakoski, Aarni Kivinen, Antti Litja, Sari Mällinen, Anna-Riikka Rajanen (TeaK)

http://www.kansallisteatteri.fi/