Julkaistu: 30.04.2013

Eija-Liisa Ahtila

Kuva teoksesta Marian ilmestys, 2010. Kuva Antti Ruusuvuori.
Eija-Liisa Ahtilan videoteoksissa olemassaolon kysymykset hengittävät vapaasti.

Tutustuin Eija-Liisa Ahtilan (s. 1959) näyttelyyn yhdessä taidetta seuraavan ystäväni kanssa, joka ei ollut kuullut Ahtilasta aikaisemmin. Hämmästyin, mutta sain samalla muistutuksen siitä, miten ”kaikkien tuntema”, Suomen kuuluisin videotaiteilija voi olla uusi tuttavuus jopa taidetta seuraavalle maallikolle. 

Olen nähnyt paljon Ahtilan teoksia. Vuonna 1999 Lohdutusseremonia (joka ei ole esillä Kiasman näyttelyssä) sai Venetsian biennaalissa kunniamaininnan. Se sopi loistavasti Pohjoismaisen paviljongin tilaan ja herätti huomiota ja keskustelua niin muotonsa kuin sisältönsäkin puolesta. Kiasmassa aiemman vuonna 2002 nähty yksityisnäyttely Kuviteltuja henkilöitä ja nauhoitettuja keskusteluja oli toteutettu yhdessä Lontoon Tate Modernin kanssa. 

Nyt esillä oleva Rinnakkaiset maailmat -kokonaisuus on kolmen kohteen kiertonäyttely: mukana ovat Kiasman lisäksi Tukholman Moderna Museet ja Carré d’Art – Musée d’art Contemporain Nîmesistä, Ranskasta. 

Itselleni Kiasman näyttely tuntui sopivan paremmin kuin (ainakin muistikuvieni) vuoden 2002 näyttely. Kyse on tietysti kahdesta aivan eri ajasta taiteilijan tuotannossa ja kahdesta eri näyttelystä. Nyt nähtävän näyttelyn teoksista vain yksi Me/We, Okay, Gray (1993) on tehty ennen vuotta 2002.

Ahtilan ilmaisu on luonnollisesti taiteilijan uran edetessä kehittynyt ja hioutunut. Hän on löytänyt tasapainon monimutkaisen, monikanavaisen esitystavan ja sisällön välillä. Erityisesti teosten leikkaaminen korostuu, kun katsoja seuraa yhtä aikaa neljältäkin screeniltä saamaa tarinaa kykenemättä näkemään kerralla kaikkea. Viime vuosien teokset ovat kuitenkin ilmaisullisesti selkeitä ja seurattavia. Ne eivät itsetarkoituksellisesti pyri sekoittamaan tai hämmentämään katsojaa. 

Selkeys on tärkeää, koska Ahtilan teokset – vaikka ovat selkeästi tarinallisia – ovat myös hyvin vahvasti filosofiasia ja eksistentialistisia. Ne käsittelevät olemassaolon kysymyksiä, tuovat katsojan eteen maailman, joka ei ole helppo tai mustavalkoinen. Välillä jopa ajatuksenvirralta vaikuttava dialogi ei kuitenkaan tunnu turhanpäiväiseltä, vaan hengittävältä ja vapaalta. 

Itse nautin Ahtilan teosten katsomisesta vapaana kokemuksena, jossa omat ajatukset voivat tulla ja mennä. On turha yrittää seurata tarinaa, joka toki sekin muodostaa yhden tärkeän selkärangan ja elementin teoksille. 

Ahtila käyttää teoksissaan niin ammatti- kuin amatöörinäyttelijöitä. Tämäkin puoli hänen teoksissaan tuntuu loksahtaneen entistä luontevammin paikoilleen. Ahtilan teokset ovat varmasti myös hyvin herkkiä katsojan mielentilalle ja kokemukselle. Itse muistan esimerkiksi Marian ilmestys -teoksen (2010) ensinäkemisen pari vuotta sitten hyvin erilaisena kokemuksena kuin tällä kertaa. 

Luonto ja eläimet ovat isossa osassa Ahtilan tuotannossa. Vaikuttava on Vaakasuora (2011), jossa valtava vanha kuusi on kuvattu ja projisoitu kuuteen osaan. Valtava teos on esillä nimensä mukaisesti vaakasuorassa ja se jakautuu kahteen eri tilaan. Valtavan kuusen huojunnassa on jotain alkukantaista voimaa.

Tiedot

eija-liisa ahtila

Eija-Liisa Ahtila. Kuva Valtion taidemuseo, Kuvataiteen keskusarkisto, Pirje Mykkänen.

Eija-Liisa Ahtila

Rinnakkaiset maailmat

19.4.–1.9.2013

Kiasma, 3. krs

Mannerheiminaukio 2

Avoinna ke–pe klo 10–20.30, la klo 10–18, su ja ti klo 10–17

Liput: 10 ja 8 euroa, vapaa pääsy alle 18-vuotiaille ja kuukauden 1. pe klo 17–20.30

http://www.kiasma.fi/