Colour, Colour

Koreografi Jana Unmüßigin uudessa teoksen näyttämö on Kaapelitehtaan Pannuhallin avarassa tilassa suuri musta neliö. Sille astuvat Jana Unmüßigin tanssijat Hanna Ahti, Gabriela Aldana-Kekoni, Eeva Muilu ja Sofia Simola, kukin vuorollaan.

On kuin tanssijat olisivat tyhjiä tauluja, joihin koreografi voi luoda teoksensa. Tässä Unmüßig onnistuu tehdessään tutkimustyötään Suomessa.

Suomalaiset tanssijat osaavat tyhjentää olemuksensa. Ihan kuten 1960-luvun minimalismissa, myös Jana Unmüßig vie esiintyvän taiteilijansa yksilöllisyyden minimiin. Mieleen tulee myös jossain vaiheessa meilläkin muodissa ollut buto. 

Esitys herättää paljon kysymyksiä. Mitä liikkeestä jää jäljelle, kun siitä otetaan pois suunta, voima, virtaus?  Unmüßig pyrkii jättämään kaikki Rudolf Labanin määrittelemät liikkeen kvaliteetit pois ja asettaa tanssijansa tyhjään tilaan tietyn ajan sisällä. 

Näyttämön sivulla nököttää kaksi tuolia. Toisessa istuu tanssija lähes koko esityksen ajan. Tuolit ovat osa esitystä, niillä istuvat ovat osa tapahtumaa. Mutta mitä tapahtuu, kun mitään ei tapahdu? 

Jokainen asia Pannuhallissa nousee merkittäväksi, kun aistiärsytys vähenee. Tanssijoista etsii vinkkejä: Mitä he haluavat kertoa yleisölle? Tanssija kuljettaa käsiään edessään, pyöristää niitä. Hetken näen hänessä Tai chin aineettomuutta, kun hän tuntuu kannattelevan maapalloa kädessään. 

Esitys lähenee loppuaan ennen kuin tanssijatrio täydentyy kvartetiksi. Esiintyjät alkavat hiukan liikkua tilassa, ja jännite muodostuu heti heidän välilleen. On kuin tarina vasta alkaisi juuri, kun koreografin määrittelemä 40 minuuttia on täynnä.