Julkaistu: 28.02.2013

Eurydike

Kuvassa Harri Nousiainen ja Emmi Parviainen. Kuvaaja Tuomo Manninen.
Yana Rossin vaikuttava ohjaus on kuin teatterillinen taikakaleidoskooppi. Pääroolissa hehkuu Emmi Parviainen.

Kevään ehdoton teatteritapaus on amerikkalaissyntyisen Yana Rossin ohjaus Kansallisteatterissa. Sarah Ruhlin omaperäisen Eurydike-näytelmän on suomentanut Michael Baran,ja dramaturgista apua on tarjonnut Eva Buchwald.

Näytelmä perustuu antiikin Kreikan myyttiin, mutta modernina draamana se sisältää useita eri tasoja ja symboliikkaa. Ilmiasultaan Rossin ohjaus on poikkeuksellinen eikä sitä oikeastaan voi lokeroida.  Esitys on kuin ihmeellinen kaleidoskooppi: siinä on lyyristä draamaa, absurdia teatteria, tanssia, videokerrontaa, erikoista musiikkia ja leikkiä. 

Kuuluisassa myytissä kaikkien ihailema trubaduuri Orfeus menee naimisiin kauniin Eurydiken kanssa, joka kuolee äkillisesti. Surusta tolaltaan mennyt Orfeus uhmaa kuoleman lakeja ja menee hakemaan morsiantaan takaisin Manalasta. Kauniilla soitollaan hän lepyttää Manalan vartijat ja saa kuin saakin Eurydikensa takaisin mutta vain yhdellä ehdolla. Hänen on luotettava siihen, että Eurydike seuraa häntä, taakse ei saa katsoa. Kun Orfeus kuitenkin kääntyy katsomaan, on Eurydiken palattava takaisin. 

Arvoituksellinen tarina on poikinut lukuisia tulkintoja ja taideteoksia elokuvista veistoksiin.

Myytti Eurydiken kautta

Ruhlin versiossa keskiössä on Eurydike ja hänen valintansa. Tärkeäksi henkilöksi Orfeuksen lisäksi nousee Eurydiken kuollut isä, josta alkuperäinen tarina ei puhu mitään.

Alussa seurataan Orfeuksen (Harri Nousiainen) ja Eurydiken (Emmi Parviainen) lemmekästä ja modernia elämää. Toiselle musiikki on kaikki kaikessa, toiselle sanat. Lyyran symbolina toimii ovenpieliin pianonkielistä viritelty laitos, jota Nousiainen keskittyneesti näppäilee. Samalla Parviaisen esittämä Eurydike odottaa huomiota. Käärme hiipii paratiisiin.  

Nuoren parin häät eivät mene ihan putkeen, ja turhautunut Eurydike kohtaa yllättäen arvoituksellisen, viettelevän miehen (Petri Manninen). Härnäävä dialogi on esityksen kutkuttavimpia. Parviainen ja Manninen ovat erinomaisia yhdessä. Surrealistisessa kohtauksessa mies esittäytyy lopulta tuonpuoleisen herraksi. Sattuman oikusta Eurydike joutuu lopulta Manalaan. 

Danteakin hurjemmat Manalan näyt

Rossin ohjauksessa Manalan näyt ovat hurjaa mielikuvituksen lentoa, rankkoja visioita ja Antanas Yasenkan vuoroin surumielistä, vuoroin kirskuvaa äänimaailmaa. Esityksen oudoimmat ja hassuimmat hahmot ovat eräänlaiset Manalan apurit, ”kolme kiveä” (Antti Pääkkönen, Saska Pulkkinen ja Jesse Vinnari). Hurjan puvustuksen, joka mahdollistaa kivien vääristyneen ulkomuodon, on suunnitellut Zane Pihlström.

Manalassa Eurydike kohtaa kuolleen isänsä, jota esittää suurella sydämellä Juha Muje. Isän ja tyttären kohtaamisesta tulee esityksen kulmakivi. Muistamisen ja unohtamisen välinen paradoksi avaa esitykseen uuden teeman. Tuleeko Eurydiken muistaa maanpäällinen elämänsä ja Orfeus vai antaa helpottavan unohduksen huuhtoa mielensä? 

Parviaisen ja Mujeen kohtaukset ovat sekä herkkiä että hauskoja. Juhlaillallisella nautittavat ilmapalloista väännetyt paukahtelevat nakit kruunaavat isän ja tyttären yhteisen hetken.  

Manalan muita hahmoja on esimerkiksi arvoituksellinen, hiljainen nainen (Terhi Panula).

Miten rakkaus valitsee?

Maan päällä Orfeus suree ja miettii keinoa hakea Eurydike takaisin. Nousiainen näyttelee koskettavasti kouraisevaa surua ja takoo teknolyyransa kieliä hullun lailla. Lopulta Orfeus ryömii madon tietä Manalaan. Jännä ja visuaalinen oivallus sekin.

Loppua kohti esitys muuttuu yhä vertauskuvallisemmaksi ja mielikuvituksellisemmaksi.  Kaikkea on tässä turha paljastaa. Olennaista on, että ratkaisun Manalaan jäämisestä tai sinne palaamisesta tekee Eurydike. Loppuratkaisu on surumielisen kaunis. Sitä siivittävät Arvo Pärtin herkkä musiikki ja hollantilaisen Edith Gerritsman koskettavat valokuvat vanhuksista lopullisen edessä.

Näyttelijään kiintyy

Parviainen on erinomainen löytö päärooliin. Hänessä on karismaa, rosoa, seksikkyyttä, herkkyyttä ja leikkimielisyyttä. Hän osaa ja uskaltaa olla luottavaisesti monenlaisissa kontakteissa. Toki auttajana on ollut taitava ohjaaja.

Mieleen jää esimerkiksi kohtaus, jossa Parviainen kiikuttaa reippaasti kaikenlaisia kirjoja yleisöön. Leikki yhdistyy ihmeellisesti luovuuteen. Parviainen saa aikaan sen, mitä pitääkin – katsoja kiintyy näyttelijään.

Entä sitten se lehdissä kohuttu seksikohtaus? Tekisi mieli vastata vain: höpö-höpö! Parviainen ja Nousiainen näyttelevät kauniisti ja luontevasti nuorta intohimoista rakkautta, jossa ei mielestäni ole mitään rumaa tai pahaa. Onko todellakin niin, että suomalainen näkee näyttämöllä mieluummin turpiin vetämistä ja verta kuin lempeä ja symbolista seksiä?

Vahva muistijälki

Esitys jättää hyvin vahvan jäljen, ja monenlaiset tunteet nousevat esiin. Visuaaliset oivallukset ja kokonaistaideteoksen voimakas energia pyörivät päässä pitkään. Hauskuus ja absurdius yhdistyvät kokemuksessa yllättäen suruun ja kaipaukseen. Yana Ross on joukkueineen laatinut ihmeellisen teatterikokemuksen, josta voi olla sekä hämmentynyt, että kiitollinen.

Tiedot

Eurydike

Sarah Ruhl

Ensi-ilta 20.2.2013

Kansallisteatteri, pieni näyttämö (Läntinen teatterikuja 1)

Suomennos: Michael Baran

Ohjaus: Yana Ross

Rooleissa: Antti Pääkkönen, Harri Nousiainen, Juha Muje, Petri Manninen, Pirjo Luoma-aho, Terhi Panula, Emmi Parviainen (TeaK), Saska Pulkkinen (TeaK), Jesse Vinnari (TeaK)

Dramaturgi: Eva Buchwald

Lavastus ja puvut: Zane Pihlström

Äänisuunnittelu: Antanas Jasenka

Valot: Aslak Sandström

Videot: Petri Tarkiainen

Naamiointi: Laura Sgureva, Petra Kuntsi ja Eija Hakkarainen

Esityksessä nähtävät valokuvat: Edith Gerritsma

http://www.kansallisteatteri.fi/