Call Girl

Ruotsalaiset osaavat tehdä hyviä elokuvia jopa kuivakkailta tuntuvista aiheista. Mikael Marcimainin ohjaama Call Girl on kiehtova trilleri, jonka polttopisteessä on Ruotsin 1970-luvun poliittinen ilmapiiri ja sen uskottavuutta ravistellut korkean profiilin ilotyttöbisnes. Aihe tuntuu olevan ajankohtainen tämän tästä – ei pelkästään Ruotsissa, vaan valtaapitävien keskuudessa ylipäätään.

Vaalivuonna 1976 Ruotsissa pidetään kiihkeitä palopuheita naisten tasa-arvon ja liberaalien arvojen puolesta. Samaan aikaan kovapintainen ”bordellmamman” Dagmar Glans (Pernilla August) tekee tuottoisaa suhdetoimintaa myymällä seksiä ministereille, poliitikoille, tuomareille ja poliisipäälliköille. Hän välittää valtaapitäville päiväpanoja ja järjestää villejä juhlia, joissa seksiä tarjoavat naiset ovat osa ohjelmaa.

Yksi Dagmar Glansin löydöistä on koulukodin kasvatti Iris (Sofia Karemyr), joka päätyy prostituoiduksi yhdessä samanikäisen kaverinsa (Josefin Asplund) kanssa. Mamman alaikäinen joutsen on haluttua seuraa vanhempien herrojen seurassa. Huumeilla turrutettu Iris viihdyttää sängyssä lähes kaikkia vaaliehdokkaita, joista osa kävisi hyvinkin tytön isoisästä.

Yksinäiset poliisit vakoilevat bordellimammaa ja kartoittavat tämän asiakaskuntaa. Poliisien tielle nousee kuitenkin koko ajan uusia esteitä. Toisaalla Säpo on kiinnostunut mamman liiketoiminnasta tämän puolalaissyntyisen ilotytön takia.

Call Girl ottaa kantaa poliitikkojen kaksinaismoraaliin ja valtaapitävien kyseenalaisiin moraalikäsityksiin. Yleisöä kosiskeleva liberalismi ajaa 1970-luvun päättäjät lopulta suohon. Kaikki kuitenkin kömpivät takaisin asemaansa vain pieniä tahroja paidanhihassaan.

Call Girl on sujuvasti kerrottu jännitysnäytelmä, joka on saanut vaikutteita 1970-luvun amerikkalaisista trillereistä. Siinä on kuitenkin myös vahva psykologinen tendenssi, jota vahva näyttelijätyö osaltaan rakentaa.

Elokuvan näyttelijätyö on mahdottoman onnistunutta. Pitkänlinjan näyttelijä ja ohjaajanakin meritoitunut Pernilla August tekee uskomattoman vakuuttavan ja upean roolin laskelmoivana liikenaisena, joka ei epäile myydä edes lapsuutta. Valkokankaalla debytoiva Sofia Karemyr vaikuttaa jo valmiilta näyttelijältä, jolla voisi olla pidempikin ura takanaan. Simon J Berger puolestaan kantaa vastuullisesti yksinäisen poliisisankarin raskasta viittaa.

Aikalaistunnelmaa miljöön, vaatetuksen ja liioitellun meikin ohella rakentaa onnistuneesti kuvan rosoisuus ja murretut värit. Upean visuaalisen säväyksen elokuvan ilmeelle antaa sveitsiläissyntyinen kuvaaja Hoyte van Hoyteman, joka hiljattain briljeerasi vakoojatrillerissä Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (2011) ja jonka ansioihin kuuluu myös 1980-luvun ankeuteen sijoittava lähiövampyyritarina Ystävät hämärän jälkeen (2008).

Bordelliskandaalin mamma oli todellisuudessa nimeltään Doris Hopp, jolla väitettiin olleen sellaisia nimekkäitä asiakkaita kuin pääministeri Olof Palme ja oikeusministeri Lennart Geijer. Elokuva onkin jo Ruotsissa kuohuttanut sillä, että sen esittämä pääministeri (Magnus ”Winter” Krepper) muistuttaa kovasti Palmea. Elokuvantekijät ovat tiukasti kiistäneet yhtäläisyydet, mutta Puhelintytöstä on nopeasti tullut varsin kiistelty aihe ruotsalaismediassa.