Julkaistu: 18.10.2012

Yksi mies, kaksi pomoa

Kuvassa Francis (Santeri Kinnunen). Kuva Tapio Vanhatalo.
Neil Hardwickin ohjaus on 1960-luvun henkinen riemastuttava brittikomedia.


Commedia dell'arte yhdistettynä Neil Hardwickiin on kyllä niin hyvä paketti, ettei voi muuta kuin myhäillä riemastuneena. Maestro on ottanut hyppysiinsä Richard Beanin näytelmän Yksi mies, kaksi pomoa, joka perustuu Carlo Goldonin klassikkonäytelmään Kahden herran palvelija. Bean on sovittanut roisin komedian 1960-luvun Englantiin, Brightoniin. Ja kukapa Suomessa paremmin tuntisi brittiläistä traditiota kuin Hardwick. 

Tyylilajille uskollinen esitys on varsinainen kohelluskomedia, eikä hullunkurisia juonenkäänteitä puutu. Hämäräbisneksiä harrastavalla rikkaalla Charliella (Rauno Ahonen) on ongelma. Soma mutta tyhmähkö tytär Pauline (Sanna June-Hyde) pitäisi saada naimisiin. Sulhoksi on lupautunut nuori narsistinen näyttelijälupaus Alan (Ilkka Forss).

Hääjuhlista sovitaan jo, kun paikalle pamahtaa Paulinen entinen, Mr. Crabbe (Anna Lipponen). Tilanne on outo, koska Mr. Crabben tiedetään juuri kuolleen. Crabben mukana kuvioihin tulee hänen omalaatuinen palvelijansa Francis (Santeri Kinnunen).

Kun alkuhämmingistä on selvitty, käy ilmi, että Crabbe on kuolleen miehen kaksoisveli (tietenkin naamioituneena, koska on todellisuudessa kuolleen miehen sisko). Francis-palvelija pannaan selvittämään syntynyttä myötäjäisrahahässäkkää ja postiasioita. Matkallaan hän törmää itsevarmaan Stanley-nuorukaiseen (Sauli Suonpää), joka tarjoaa Francisille pientä apurin hommaa. Ahne Francis tarttuu heti koukkuun.

Nyt palvelijalla on kaksi pomoa. Ja siitä soppa vasta syntyykin, kun Stanleyn todellinen henkilöllisyys ja suhde Crabbeen paljastuu. Siinä on riemukasta saippuaoopperaa kerrakseen.

Säteilevä Kinnunen ja Siikander rokkaavat

Kinnunen on erinomainen valinta pääosaan. Hän taitaa tyylilajin kiemurat ja on letkeä sekä fyysisesti että ilmaisultaan. Repliikkeihin on liitetty hauskasti myös sisäpiirin vitsejä. Läppä lentää mainiosti myös yleisön kanssa nopeina heittoina. Vähän liian lyhyissä housuissaan ja teddyboy-tukassaan Kinnunen on samalla hellyttävä ja sopivan röyhkeä näky.

Kinnuselle löytyy pari, kuten commedia dell`arten tyyliin kuuluu. Hän on Sari Siikanderin hemaisevasti esittämä Dolly. Hahmon suuhun on kirjoitettu kiinnostavasti sekä feminististä että suoran seksististä asiaa. Mitä mainioin buffopari!

Musiikki lauluineen on esityksessä tärkeässä osassa. Musiikin on säveltänyt Grant Olding, ja kaupunginteatterin versiossa musiikista vastaa Lasse Hirven johtama kitarabändi The Brighton Peers. Pumppu soittaa ja laulaa nostalgisen rokkaavasti 60-luvun asuissaan. Hardwickin mainio idea on ollut sovittaa näyttelijöille sooloja kappaleiden sekaan. Tidjân Ba taiteilee steelrummulla, Markku Toikka ukulelella, Kinnunen marimballa, Ahonen sähkökitaralla ja Forss läpsyttelee rytmisoolon trimmatulla vatsallaan! Naiset laulavat triona kauniin viettelevästi kuin Harmony Sisters.

Veijarimaista akrobatiaa ja 60-luvun nostalgiaa

Käsiohjelmaan Hardwick on kirjoittanut ansiokkaan artikkelin commedia dell'arten luonteesta. Ohjaaja korostaa, että kyseessä on kansan komedia, jonka tulee olla sopivan räävitöntä ja härnäävää. Tyylin tekniikoista Hardwick mainitsee erilaiset akrobaattiset temput ja jipot, jotka eivät varsinaisesti vie juonta eteenpäin, vaan viihdyttävät yleisöä.

Yleisön ottaminen mukaan esitykseen ja vähän halvalla paneminen kuuluvat asiaan. Näin on myös kaupunginteatterin esityksessä. Esimerkiksi Tommi Huovinen tekee uskomattoman hauskan ja akrobaattisen sivuroolin vanhuuttaan tutisevana tarjoilija Alfiena, joka kaatuilee ja kompuroi. Esityksen ravintolakohtaus ruoan kanssa pelailemisineen on nerokas pikkuesitys jo sinänsä. Myös yleisö saa osansa lavalle kutsuttuina avustajina niin mehukkaalla tavalla, ettei sitä tässä voi paljastaa. Totean vain, että on se Hardwick aika veijari…

Jyrki Sepän suunnittelema lavastus tekee kunniaa tyylilajin traditiolle. Maalatut kulissit perspektiiviharhoineen ovat tyylikkäitä. Brightonin sumuinen satama herää iltavalaistuksessa kiehtovasti eloon. Sari Salmelan retrohenkinen puvustus ja Henri Karjalaisen 60-luvun peruukit lisäävät nostalgista tunnelmaa.

Piristysruiske kaamokseen

Yksi mies, kaksi pomoa on erinomaisen nautittava ja taitavasti tehty komedia. Teatterissa viihtyy niin hyvin, ettei pois malttaisi lähteä. Esityksessä yhdistyy sopivan roisi meininki, rokkaava musiikki sekä stimuloiva yhteys näyttelijöiden ja yleisön kanssa. Roolihenkilöihin tutustuu ja heihin kiintyy.

Mukava oivallus on myös se, että Kinnunen puhuttelee yleisöä välillä myös näyttelijän näkökulmasta, siis itsenään. Ja löytyy taitavasti toteutetusta kohelluksesta sanomaakin. Kukapa ei olisi ahneuspäissään tai rakkauden takia turvautunut pieneen vilppiin? Inhimillinen viesti auttaa jaksamaan läpi pimenevän syksyn pilke silmäkulmassa.

Tiedot

Yksi mies, kaksi pomoa

Suomenkielinen kantaesitys 11.10.2012

Helsingin kaupunginteatteri (Ensi linja 2)

Suomennos: Mikko Koivusalo

Ohjaus: Neil Hardwick

Rooleissa: Santeri Kinnunen, Rauno Ahonen, Iikka Forss, Tommi Huovinen, Sanna-June Hyde, Anna Lipponen, Sami Paasila, Sari Siikander, Sauli Suonpää, Antti Timonen, Markku Toikka, Tidjân Ba, Jiri Nikkinen ja The Brighton Peers

Musiikki: Grant Olding

Lavastus: Jyrki Seppä

Puvut: Sari Salmela

Koreografia ja taistelut: Tommi Huovinen ja Seppo Kumpulainen

Kapellimestari: Lasse Hirvi

Valosuunnittelu: Markku Penttilä

Äänisuunnittelu: Kirsi Peteri

Naamiointi ja kampaukset: Henri Karjalainen

http://www.hkt.fi/