Julkaistu: 04.10.2012

Eduskunta II

Kuvassa Pihla Penttinen. Kuva Ryhmäteatteri/Mitro Härkönen.
Ryhmäteatterin keväällä 2011 esittämä Eduskunta on saanut tymäkän jatko-osan.

Eduskunta II -esityksessä journalismilla – ja sitä myöten demokratialla – on väliä. Esitys on nauruhermoihin monta kertaa iskevä, vetoavasti näytelty satiiri, jonka viihdyttävästä imusta palaa kotiin taas vähän valpastuneempana ja kaikesta huolimatta vähemmän kyynisenä.

Eduskunta II:ssa tutkiva journalismi kääntyy edeltävää osaansa tarkemmaksi rakenteiden valaisemiseksi. Repliikit on jälleen napattu todellisuudesta ja nyt näyttämön todellisuudessa, leikattuina ja rytmitettyinä, niissä on paljastavaa voimaa. Kokouspöytäkirjat, nimelliset ja nimettömät lähteet sekä itse tehdyt, nerokkaasti asioita tiivistävät ja selventävät videopätkät saavat näyttämön satiirisessa todellisuudessa uuden elämän.

Eduskunta II antaa taustatietoa, syventää detaljeja ja näyttää syy-seuraus-suhteita siten, että äkkiä onkin taas edes jollain lailla kartalla siitä, mitä todella tapahtuu.

Työryhmä on käynyt kiinni suureen rahaan: työeläkejärjestelmään ja eläkejärjestelmän rahoista päättäviin tahoihin. Eläkerahojen seuraamisen myötä paljastuu se pieni klubi, jossa asioista päätetään.

Suomi on korporaatioiden maa, sanoo esityksen tärkein syväkurkku Bruno (Robin Svartström), jota Susanna Kuparinen (Noora Dadu) haastattelee esityksen kuluessa monta kertaa. Bruno on itsekin isokenkäinen ja avoimesti korruptiolounaita, konsertteja ja muuta luksusta nauttiva vallankäyttäjä.

Poliitikkojen suusta on jälleen loikkinut aikamoisia sammakoita, mutta nyt jäävät yksittäiset poliitikot – muutamaa herkullista poikkeusta lukuun ottamatta – kuitenkin vähän taka-alalla. Syynissä ovat nimittäin esityksen alaotsikon, ”satiiri veljeskuntien Suomesta”, mukaisesti herrakerhot, jotka pitävät valtaa. Samalla rakenteiden ongelmia tuodaan esiin.

Voimattomat poliitikot

Esityksen dramaturgiassa kuljetaan rakenteiden ja yksittäisten ihmisten välillä. Katse tarkentuu kohti niitä yksittäisiä ihmisiä, jotka ovat kahmineet paljon valtaa ja jakavat sitä pienessä piirissä toisilleen. Metsästysseuroissa ja kabineteissa lujitetaan yhteenkuuluvaisuuden tunnetta.

Juoni kulkee myös hienon ympyrän. Finanssialan keskusliiton toimitusjohtaja, haarojaan levittelevä Piia-Noora Kauppi (Pihla Penttinen) päästää esityksen alkupuolella suustaan kunnon sammakon huomauttaessaan Kupariselle ja Jari Hanskalle, ettei sellaisia lakeja pystytä säätämään, mitä ei rikottaisi.

Sen jälkeen näytetään, miten herraklubi hoitelee hommia kulisseissa ja miten monet poliitikot toimivat heidän juoksupoikinaan ja -tyttöinään. Katsojan mieleen alkaa hiipiä epäily. Mitä, jos rakenteita muutettaisiin niin, ettei moinen koplaaminen olisi enää mahdollista? Entä jos poliitikoille annettaisiinkin enemmän valtaa, eikä uskottaisi asiantuntijoita, joiden mukaan politiikassa on kyse asioiden hoidosta, ei arvoista? Kaupin kommentti soi korvissa koko esityksen ajan.

Esitys iskee eläkeyhtiöiden johdon ja työmarkkinajärjestöjen hyväveliverkostoon niin että tuntuu. Sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko (Pihla Penttinen) yrittää miettiä, miten poliitikot pääsisivät mukaan päättämään eläkeasioista, joihin heillä ei nykyisellään ole tarpeeksi valtaa. Hän haluaa rikkoa vallan keskittymiä.

Vallan ytimestä nousee vahvasti esiin ainakin työeläkeyhtiö Varman toimitusjohtaja, ahne Matti Vuoria (Robin Svartsröm), joka istuu usean pörssiyhtiön hallituksessa. Suurimpana konnana näyttäytyy EK:n Lasse Laatunen (Matti Onnismaa). Oman osansa saavat myös työministeri Lauri Ihalainen (Santtu Karvonen), Ilmarisen toimitusjohtaja Harri Sailas, Liisa Hyssälä (Noora Dadu) sekä Telan toimitusjohtaja Suvi-Anne Siimes. Heistä tehty satiiri perustuu aina oikeaan havaintoon henkilön toimintatavoista.

Valtuusto-esityksistä ja Eduskunta I -esityksestä tuttu Helsingin kaupungin entinen apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpinen (Hanska) pitää kirkastavan luennon Finnairin ja llmarisen asuntokaupoista, joiden epäillään kytkeytyvän rahtiyhtiön muodostamiseen. Uuden rahtiyhtiön veroja maksavat omistajat ovat Finnair ja Ilmarinen, ja muut omistajat piilottelevat omaisuuttaan veroparatiiseissa.

Lainsäädäntöä kierretään niin paljon kuin se on mahdollista. Koplausepäilyt ovat suuret, näyttöjäkin riittää, mutta tuomiota ei tule. Kukaan ei muista mitään: Finnairin Christoffer Taxelliin (Karvonen) iskee paha dementia, jopa Altzheimer.

Esitys loppuu EK:n Lasse Laatusen herkkään puheeseen siitä, miten poliitikkojen todella pitäisi tehdä jotain vähäosaisten nuorten elämän parantamiseksi, vaikka on itse tehnyt kaikkensa saadakseen läpi työnantajien Kela-maksun poiston. Esityksessä osoitetaan, että sillä rahalla olisi voinut jo mittavasti rahoittaa Sata-komitean ehdottamia asioita.

Tosin tässä kohtaa mutkat vedetään hieman liian suoriksi. Vaikka valtion kassasta hävisi poiston myötä miljardi, ei pelkästään Kela-maksun poistamista voi syyttää siitä, ettei Sata-komiteaan ehdotuksiin löytynyt rahoja. Toki Kela-maksun poistamista voi pitää järkyttävänä lovena valtion kassaan, mutta periaatteessa Sata-komitean rahat olisi voitu repiä jostain muualtakin.

Herrakerhot ovat kuin kommunismia

Kuparista ja hänen työryhmäänsä on väitetty vasemmistopropagandan levittäjiksi. Nyt vasemmistopoliitikot saavat sellaista kyytiä, ettei Eduskunta II:n työryhmää voi väittää vasemmistopoliitikkojen paapojiksi. Päinvastoin. Etenkin SAK:n edustajat joutuvat tilille köyhien syrjimisestä. Vasemmistoliiton Erkki Virtanen (Karvonen) puolustaa näyttämöllä työeläkejärjestelmää – ja samalla herrakerhoa – maireasti. Kuparinen valittaa näyttämöllä sitä, että herrakerhoissahan onkin kyse pahimman luokan kommunismista. Reilu kilpailu on näistä vallan linnakkeista kaukana.

Rötösherrajahdiksi esitys ei missään tapauksessa typisty, vaan heittää katsojille jokaisen löydön ja ahaa-elämyksen myötä myös kysymyksen siitä, miten eläkevaroja sitten pitäisi hoitaa. Millaisia säädösten sitten tulisi olla, jotta politiikalla voitaisiin enemmän vaikuttaa eläkevaroihin?  Esimerkiksi vasemmistolla on kuitenkin nykyisessä systeemissä enemmän valtaa eläkevaroihin kuin sellaisessa järjestelmässä, jossa eduskunnalla olisi suurempi rooli.

Työttömyysturvaa ja sen myötä SAK:ta koskeviin spekulaatioihin voisi myös lisätä sen faktan, että pienimmät ansiosidonnaiset ovat jo nyt hyvin pieniä. Eli suurin varallisuusero ei välttämättä kulje yksiselitteisesti vain peruspäivärahalla elävien ja ansiosidonnaisella elävien välillä, vaikka esitys niin aika suorasukaisesti väittää.

Edellinen osa sai myös kritiikkiä siitä, että siinä oli liikaa spekulaatiota ja fiktiivisiä jaksoja. En yhtynyt kritiikkiin. Mielestäni Eduskunta I erotteli faktan ja fiktion toisistaan selvästi ja fiktiiviset jaksot vain osoittivat sen, että spekulaatiot ja hypoteesit ovat aina osa kaikkea journalismia. Fiktiota ei pidä väittää faktaksi. Mutta millainen on journalisti, joka ei osaa kuvitella? Kaikki tutkimustyö vaatii myös luovuutta. Totuutta esityksessä ei kuitenkaan vääristelty.

Jos Eduskunta I näytti, millaista päättelyä ja luovuutta journalismi vaatii – ja samalla toki näytti niiden vaaroja – avaa Eduskunta II jälleen myös toimittajien työtä. Kuparisen hahmon kautta tuodaan esiin, miten helppoa toimittajan on päästää itsensä helpolla. Kuparinen alkaa kosteassa seminaarissa viihtyä niiden kanssa, joita hänen pitäisi vahtia.

Ryhmäteatterin esitystä katsoessani mietin, miksi suomalainen media ei tarjoa tällaista joka päivä. Medioissa pitäisi antaa toimittajille enemmän aikaa ja tilaa tehdä tutkivaa journalismia.

Myös se, ettei ota asioista selvää, on arvovalinta. Ja politikka perustuu arvoille. Vaikka Eduskunta II on journalismia, on se myös arvoistamme ja asenteistamme kertovaa taidetta.

Tiedot

Eduskunta II – Satiiri veljeskuntien Suomesta

Ensi-ilta 27.9.2012

Ryhmäteatteri (Helsinginkatu 25)

Ohjaus: Susanna Kuparinen

Dramaturgia: Ruusu Haarla

Esitysdramaturgia ja lavastus: Akse Pettersson

Taustatutkimus: Susanna Kuparinen, Jari Hanska, Reetta Nousiainen, Olga Palo

Rooleissa: Noora Dadu, Jari Hanska, Santtu Karvonen, Martina Myllylä, Matti Onnismaa, Pihla Penttinen, Robin Svartström

Musiikin sävellys: Kerkko Koskinen

Videot: Ville Vierikko ja Konsta Väänänen

Äänisuunnittelu: Markus Bonsdorff

Valosuunnittelu: Ville Mäkelä

Pukusuunnittelu: Saara Ryymin

Ohjaajan assistentti: Olga Palo

Graafinen suunnittelu: Klaus Welp, Sakari Tervo

Tuotanto: Susanna Kuparisen politiikkakollektiivi /Jan Liesaho ja Ryhmäteatteri /Hanna Roisko

http://www.ryhmateatteri.fi/