Julkaistu: 10.10.2012

Dokumenttiteatterin uusi aalto

Janne Junttilan monipuolinen teos johdattaa dokumenttiteatterin tekniikkaan, historiaan ja tulevaisuuden visioihin.

Dokumenttiteatteri elää Suomessa ja maailmalla jopa niin, että voidaan puhua tyylilajin uudesta aallosta. Ilmiöön on osaltaan varmasti vaikuttanut se, että soveltava draama ylipäätään, kuten forum-teatteri, on murtautunut vähitellen marginaalista ihmisten tietoisuuteen. Toimittaja ja radioäänenäkin tuttu Janne Junttila on kirjoittanut aiheesta erittäin kattavan teoksen, jonka on kustantanut Like. 

Dokumenttiteatterin kasvavasta suosiosta kertoo myös yleisön esityksiä kohtaan osoittama kiinnostus. Viime viikolla Maria Säkö arvioi Skenetissä Ryhmäteatterin uuden Eduskunta II -esityksen, joka on tehty dokumenttiteatterin tekniikalla.  Esitys on herättänyt huomattavasti keskustelua. 

Junttila aloittaa esityksensä selkeästi määrittelemällä, mitä dokumenttiteatteri on. Hänen mukaansa kyseessä on esitystekniikka, jonka tekstiosuus perustuu selkeihin dokumentteihin, kuten ensikäden haastatteluihin, raportteihin, vuosikertomuksiin ym. materiaaliin, jotka voidaan tarvittaessa todentaa. Esityksessä ei siis ole fiktiivistä materiaalia lainkaan. Yhdysvaltalaisen Anna Deavere Smithin heitto kiteyttää tekniikan: ”Stanislavskilla ei ollut nauhuria. Minulla on.” Nappakka heitto on Junttilan kirjassa mottona. 

Dokumenttiteatteriksi kutsutaan myös tyylilajia, jossa näyttelijät on korvattu autenttisilla henkilöillä, jotka peilaavat elämäntilannettaan tai tiettyä tapahtumaa suoraan yleisölle. Tästäkin Junttila antaa useita esimerkkejä. 

Junttilan etenee käymällä läpi dokumenttiteatterin alkuvaiheet. Esiin nousee oletetusti Bertolt Brecht ja etenkin Erwin Piscator. Monipuolinen kosmopoliitti oli selkeästi aikaansa edellä. Piscatorin visuaalisissa kokeiluissa huomioitavaa on myös taustafilmien projisointi. Selkeänä jatkumona voidaan nähdä nykyajan taustavideot, jotka ovat tulleet jäädäkseen.  Dokumenttiteatterissa käytetään ennakkoluulottomasti uuden tekniikan mahdollisuuksia. 

Seuraavassa jaksossa Junttila käsittelee dokumenttiteatterin kansainvälistymistä ja politisoitumista. Ilmiö levisi 1960-luvulla laajalle. Tapausanalyysinä Junttila nostaa esiin brittiläisen Peter Cheesemanin. Dokumenttiteatterista alkoi tulla toimiva työkalu yhteiskunnan epäkohtien osoittamiseen ja tutkimiseen. Tässä prosessissa auttoi osaltaan tekniikan kehitys, kuten kevyet kannettavat nauhurit, joilla oli helppo tehdä haastatteluja. 

Kiinnostavimmassa jaksossa Junttila lähestyy nykyhetkeä. Kirjoittaja on päässyt haastattelemaan kansainvälisiäkin nykyteatterintekijöitä. Hän esittelee ja erittelee dokumenttiteatterin tekniikoita, joilla on erilaisia vaikutuksia lopputulokseen. Halutaanko korostaa ehdotonta autenttisuutta vai antaa kielen ja esitystavan muuttua näyttämöllisemmiksi? Esitystapojen monipuolistuessa myös eettiset ongelmat kasvavat. Mikä on journalistisen etiikan mukaista ja mitkä ovat haastateltavien oikeudet? Dokumenttiteatteri ei kuitenkaan ole salakähmäistä paparazzi-populismia, vaan kunnianhimoista ja vaikuttamaan pyrkivää teatteritaidetta. 

Puheenvuoron saa myös toimittaja-ohjaaja Susanna Kuparinen ensimmäisen Eduskunta-esityksen tiimoilta. Junttila seurasi esityksen syntyä läheltä. Eduskunnassa käytettiin autenttista materiaalia, joka perustui istunnoissa käytettyihin puheenvuoroihin. Käytössä oli myös ns. syväkurkkujen kertomaa materiaalia istuntojen ulkopuolelta. Kuparinen sai sekä kiitosta että risuja faktan ja fiktion sekoittamisesta. Kiitoksissa Kuparisen todettiin luoneen uudenlaista, raikasta poliittista teatteria. Kriitikot puolestaan syyttivät Kuparista propagandasta. Junttila suhtautuu faktan ja fiktion sekoittumiseen varauksellisesti ja peräänkuuluttaa dokumenttiteatterin lajityyppiin tarkennuksia. 

Itseäni jäi mietityttämään ylipäätään se, kuinka tarkkaan fakta ja fiktio voidaan erottaa. Katsoja tai kuulija tekee kuitenkin aina tulkintoja – oli lähdemateriaali mitä tahansa. Samoin tekee näyttelijä värittäessään esimerkiksi olemassa olevan poliitikon olemusta karikatyyrin suuntaan. Poliittisen debatin tarkka rekonstruktio lienee mahdotonta, joten eläköön pieni taiteellinen vapaus! 

Loppukaneettina voidaan todeta, että Junttilan teos on erittäin ansiokas ja aiheeseensa pureutuva. Kieli on selkeää, ja lukuisat esimerkit haastatteluineen ja esitysvalokuvineen elävöittävät teemaa entisestään. Muistinurkkauksiksi Junttila on laatinut muutamia graafisia kaavioita. Kirja sopii erinomaisesti sekä teatteriammattilaisen että harrastajan kirjahyllyyn. Enpä ihmettelisi, jos teos liitettäisiin kurssivaatimuksiin Teatterikorkeakouluun tai yliopistoon.

Tiedot

Dokumenttiteatterin uusi aalto

Janne Junttila

Like 2012

http://www.like.fi/