Julkaistu: 02.05.2012

Mediahuora

Ajankohtainen romaani ottaa kantaa mediamaailman muutoksiin ja freelancereiden heikkoon asemaan.

Helsinkiläinen Venla Hiidensalo (s. 1975) tarttuu esikoisromaanissaan ajankohtaiseen aiheeseen. Mediahuora kuvaa freelance-toimittajien heikkoa asemaa, lehtitalojen voitontavoittelua ja median viihteellistymistä. Samalla se koskettelee laajempaa yhteiskunnallista kysymystä, työntekijöiden ulkoistamista yrittäjämäisiksi itsensä työllistäjiksi, joilla ei ole yrittäjän vapautta muttei myöskään palkkatyöntekijän etuja.

Mediahuoran päähenkilö, freelance-toimittaja ja yksinhuoltaja Maria Vartiainen elättää itsensä ja esimurrosikäisen poikansa suuren Lehtikonsernin Lehdelle kirjoittamistaan jutuista saamillaan  palkkioilla. Toimituspäällikkö Jorma Tikka haluaa paljon klikkauksia tuottavia juttuja: tunnustuksia ja selviytymistarinoita. Jos jutun sävy ei miellytä, se kirjoitetaan toimituksessa uusiksi.

Palkkiot ovat pieniä, määräytyvät mielivaltaisesti eikä niistä neuvotella. Lomia ei ole, sairauskorvauksia ei saa, juttuja on kirjoitettava jatkuvalla syötöllä jos mielii saada laskut maksettua. Vakituisiakaan avustajia ei palkata toimittajiksi, sillä freelancereina he tuottavat lehtitaloille saman työpanoksen mutta yli puolet halvemmalla kuin palkatut työntekijät.

Kansilehdessä Mediahuoraa kuvataan mustan huumorin sävyttämäksi romaaniksi, mutta perusasetelma on liian lähellä todellisuutta ollakseen huvittava. Kun Vartiaisen eteen muiden Lehden freelancereiden tapaan isketään allekirjoitettavaksi kohtuuton avustajasopimus, jossa Lehtikonserni saa universaalit oikeudet juttuihin ja niiden muokkaamiseen mutta oikeudellinen vastuu sälytetään kirjoittajalle, kyse ei ikävä kyllä ole satiirista.

Hiidensalo tietää mistä puhuu, sillä hän on taustaltaan freelance-toimittaja. Se on sekä teoksen voimavara että rasite. Mediahuoran maailma on autenttinen ja uskottava – kärjistetty toki –, toisaalta ilmeinen tuohtumus vallitsevia olosuhteita kohtaan tunkee turhan voimakkaasti läpi ja uhkaa tukahduttaa alleen hienovaraisemmat juonteet.

Etenkin teoksen alusta jää pamfletinomainen vaikutelma. Keskeisiä teesejä ei olisi tarvinnut läväyttää lukijan eteen heti, eikä romaanissa ylipäätään ole tarpeen sanoa kaikkea suoraan. Aihe ja tyylilaji olisivat kestäneet reilumpaa liioittelua ja irrottelua, asteen räväkämpää otetta.

Näistä ongelmista huolimatta Mediahuora on lopulta kuitenkin melko toimiva romaani. Alkuosan jälkeen kerronta alkaa vetää ja yksiulotteiselta vaikuttaneen päähenkilön hahmo saa lisää särmää ja syvyyttä. Maria Vartiaisen haastattelemien ihmisten tarinat muodostavat romaaniin pieniä sisäkkäiskertomuksia ja mielenkiintoisen sivuhenkilökaartin, jotka osaltaan laajentavat teemaa ja tuovat siihen vaihtelua.

Ja löytyy Mediahuorasta sitä luvattua mustaa huumoriakin, erityisesti sivuhenkilöiden tarinoista.

Hiidensalon teksti on sujuvaa ja analyyttistä. Mediahuora käsittelee nyky-yhteiskunnan ongelmakohtia varsin osuvasti ja terävästi, mutta erityisen kokeellista tai uudistavaa kaunokirjallisuutta se ei ole. Epävarmaa myös on, kestääkö teos aikaa. Iso osa sen keskeistä symboliikasta liittyy viime aikojen mediakohuihin, kuten maan alle loukkuun jääneisiin chileläisiin kaivosmiehiin ja vastaaviin iltapäivälehtien paisuttelemiin tapauksiin, joita kymmenen vuoden kuluttua tuskin enää muistetaan.

Mediahuora kannattaakin lukea nyt, mahdollisimman tuoreeltaan.

 

Tiedot

Mediahuora

Otava 2012, n. 250 s.