Julkaistu: 13.10.2011

Kivi

Kuva: Yehia Eweis
Historiallisen komea monologiesitys kansalliskirjailijastamme.

Aleksis Kiven päivänä 10.10 Teatteri Jurkassa tuntui hienolta olla suomalainen ja vielä mies. Samuli Reunasen dramatisointi ja ohjaus Hannu Mäkelän romaanista on komea. Ja komea on myös tulkitsija Johannes Korpijaakko, joka eläytyy hurjalla intensiteetillä ja herkkyydellä Kiven hahmoon. Jos joku vielä tämän esityksen jälkeen sanoo, että vanha kirjallisuus ja runot ovat vain naisten juttuja, niin kiertäköön korttelin iso kivi sylissä!

Hannu Mäkelällä on ilmiömäinen kyky ymmärtää suomalaisen miehen repaleista sielunmaisemaa. Finlandia-palkinto ropsahti Mäkelälle Eino Leinoa käsittelevästä romaanista Mestari. Kuten Mestarissa, Kivessäkin seurataan kirjailijan loppuvaiheita ja tilintekoa elämästään. Erityisen kiinnostavaksi Kiven tekee Mäkelän kieli, joka omaperäisesti jäljittelee esikuvansa autenttista, uutta luovaa ilmaisua.

Me tiedämme, että Aleksis Kivi kuoli Tuusulassa äksyn ja ymmärtämättömän ”Alpertti”-veljensä luona 1872. Mäkelä käyttää tuttua tehokeinoa, eli kirjailijan kiehtovaa vapautta. Teos ja siitä dramatisoitu näytelmä kertoo siitä, mitä Tuusulan mökissä saattoi tapahtua - ja vieläpä yksin Aleksis Kiven suulla.

Minä elän – loppuun asti

Esityksen alkukuva on enteellinen ja melankolinen. Korpijaakko näyttäytyy pälyilevänä ja hauraana kelmeässä valossa ja aprikoi, että joko joulu meni. Mielessä alkaa soida Leinon runo: ”Syntyi lapsi syksyllä (…) nähnyt ei kesää, ei kevättä, eli vain syksystä jouluun.”  Väkisinkin myötätunto herää: tuo nuori mies kuolee kohta, tämän esityksen aikana. Mutta aivan vielä Kiveä ei ole ruhjottu, elämänhalu palaa vimmaisena: ”Minä poika tässä sinnittelen yhä kuin vasiten! Sillä elän, kun kirjoitan.”

Ja niin käynnistyy hurja, intensiivinen monologi, josta osa on jo kuumeisen miehen deliriumia. Kivi kertoo meille Korpijaakon suulla uusista säkeistään, ideoistaan, kirjoittamisen lahjasta, esikuvistaan Cervantesista ja Shakespearesta. Elämän virta vyöryttää esiin muistoja lapsuudesta, opiskelusta, rakkauksista ja myös kohtalokkaista huorista. Välillä hän päättää karata metsään ja rakentaa oman talon, mutta kun kengät on piilotettu. Niinpä kunniansa saa kuulla myös kenkku veli, jonka kortteerissa hän valtion varoilla yrittää toipua. Tietenkin viinaputelikin löytyy, ja Nurmijärven sankari saa huutaa viimeisen kerran ilmoille ilohuutojaan: ”Minä siivet selkääni saan ja pyllyyni pitkän pyrstön, tilulii!”

Koittaa kohmelokin kerran, vieläpä lukittuna sikolättiin. Katkerina muistoina esiin nousevat kokemukset Lapinlahden mielisairaalasta. Silloinen ”vesihoito” kuvataan vaikuttavasti isojen jääkimpaleiden kera. Viimein päästään myös Kiven rankimpaan kokemukseen, August Ahlqvistin täydelliseen murskatuomioon Seitsemän veljestä -romaanista. Ilmeisesti tämä kokemus tuhosi Kiven terveyden. Eipä ole maailma muuttunut, lyttäystuomioita jakelee media edelleen.

Vastapainona paljastuu myös herkkä unelma: oma vaimo ja lapsi, joita Kivelle ei koskaan suotu.

Loistava miehen työ

Korpijaakko on erinomainen, taitava näyttelijä. Notkeassa varressa on energiaa ja paloa kuin pienessä voimalassa. Jo se, että vetäisee yli puolentoista tunnin erittäin fyysisen monologin tuosta vaan, on komea suoritus sinänsä. Mutta etenkin se, että Korpijaakko on omaksunut täydellisesti Kiven kielen, joka soljuu kauniina ja vaivattomana, herättää kunnioitusta.  Hänen tulkintansa on hyvin dynaamista ja tarkasti nyansoitua. Tulkinta venyy herkästä läsnäolosta lapsenmieliseen intoon, välillä raivokkaaseen uhoon huumoriakaan unohtamatta: Nopeasti vaihtuvissa karrikoiduissa hahmoissa olin näkevinäni vilauksen Veikko Sinisalon irvileukaa ja viirusilmiä.

Korpijaakko ja Reunanen ovat tehneet yhteistyötä aikaisemminkin. Se näkyy Korpijaakon luontevassa työskentelyssä. Olisi ollut metkaa olla kärpäsenä katossa seuraamassa miesten harjoitusvaihetta, niin mainioita ja omaperäisiä ratkaisuja esitys sisältää.

Minimalistinen lavastuskin on esitykseen täydellisen sopiva. Pari pölkkyä, leveä lankku ja vanha mantteli muuntuvat moneksi. Riikka Vuorenmaan valomaailma seurailee tyylikkäästi talvisen päivän ja mielialojen vaihteluita.

Nurmijärven poikaa on käännetty ja väännetty, esitetty eri tulkinnoin. Itsekin olen nähnyt aika monta Kiven teksteihin perustuvaa esitystä. Mutta Reunasen ja Korpijaakon esitys on ainutlaatuinen, lähes historiallisen komea monologiesitys. Tällainen esitys pitäisi ehdottomasti taltioida jälkipolville. Juuri nyt todella soisin, että yleisö löytää tämän helmen. Kivi elää.

Tiedot

Hannu Mäkelä:

Kivi 

DRAMATISOINTI JA OHJAUS: Samuli Reunanen

ROOLISSA: Johannes Korpijaakko

VALOSUUNNITTELU: Riikka Vuorenmaa

VALOKUVAT JA GRAAFINEN SUUNNITTELU: Yehia Eweis

Kantaesitys Teatteri Jurkassa 10.10.2011

Esityksen kesto n. puolitoista tuntia

Tiedustelut: 09-1356166, http://www.jurkka.fi/