Jumalainen näytelmä

Miira Sippola on kunnianhimoinen ja kekseliäs teatterintekijä, joka ei pelkää haasteita. Eipä ole toiselle suomalaiselle ohjaajalle tullut mieleen pystyttää Rautatientorille teatteritelttaa, jossa esitetään antiikin tragedioita, mutta Sippola teki sen joitakin vuosia sitten. Nyt hän on tarttunut länsimaisen teatterin peruskulmakiveen, Danten Jumalaiseen näytelmään.

Runollisen, keskiaikaisen eepoksen tuominen nykyhetkeen on kuin luonnollista jatkumoa Sippolan polulla. Kipinä syntyi kuulemma Yhdysvalloissa olleella draamakurssilla, jossa Danten tekstejä käytettiin. Sitten Portugalissa Sippola näki vanhan marmorikaivoksen, johon esitys sopisi. Nyt unelmasta on tullut totta ja Sippolan kokoama Myllyteatteri esittää teoksen Suvilahden Tiivistämössä. Ensi kesänä se tullaan näkemään Portugalissa osana Escrita na Paisagem -festivaalia.

Nykyaikaistettu mysteerionäytelmä

Kirjallisuuden ja historian harrastajat muistanevat Jumalaisen näytelmän idean. Siinä runoilija ajautuu tunnontuskissa ja elämäänsä mietiskellen outoon metsään. Tässä epämaailmassa häntä vastaan tulee muinainen runoilija Vergilius, joka lähtee Dantelle oppaaksi ihmeelliselle matkalle. He laskeutuvat helvettiin asti, näkevät kaikkea kauheaa, säälittävää ja kummallista.

Helvetistä matka jatkuu kohti kiirastulivuorta ja lopulta kohti paratiisia, jossa rakkauden syvin ja puhtain olemus häämöttää. Mukaan liittyy myös Danten rakastettu Beatrice. Teos on siis samalla sekä mysteerionäytelmä, että voimakas moraliteetti. Erityisen omaperäinen on Danten näkemys helvetin kerroksellisuudesta: hän sijoitti eri kerroksiin eri syntejä tehneet ihmiset.

Mutta kuinka tuoda 1300-luvun alussa kirjoitettu mysteerionäytelmä kiinnostavasti ja puhuttelevasti nykyaikaan? Moni on koettanut, olen itsekin nähnyt sovituksia. Sippola on ratkaissut ongelman kunnianhimoisesti käyttäen kymmentä nimekästä käsikirjoittajaa ja liittyen itsekin kaartiin. Lopputulos on hämmentävä, mutta toimiva paketti, jossa keskiajan ongelmat tekevät tilaa nykyajan synneille ja hädälle.

Tekstissä risteilevät tutut teemat: työttömyys, köyhyys, toisaalta rikkaus ja itsekkyys, yksinäisyys ja pärjäämisen pakko. Ja kaiken perustana tuo tutuista tutuin, mutta jotenkin vain tyhmälle ihmiselle kaaliin menemätön idea: miten osaisin rakastaa ja saada vastarakkautta?

Aina helvettiin asti

Sippolan näkemyksessä Tuomas Tulikorpi edustaa Danten alter egoa, kokijaa, jonka on pudottava helvettiin ja sitten kavuttava aina paratiisiin asti. Neuvonantajana toimii taitava ja sopivan arvoituksellinen Yoko Takeda. Ensi värssyjen jälkeen Dante heitetään nurkkaan ja matka kohti inhimillistä oivallusta alkaa tässä ja nyt.

Ensi reaktio on hämmennys. Takedan hahmo kannustaa kuitenkin unohtamaan perinteiset tulkinnat ja kehottaa pureutumaan ytimeen. Ja yhtäkkiä olemmekin kaikki matkalla itseemme ja toisiimme, myllyteatterilaisten kautta.

Teos on hyvin fyysinen ja osittain koreografioitu siten, että mieleen tulee tanssiteatteri. Aili Ojasen minimalistisessa lavastuksessa tärkein elementti on peilipinta, joka heijastelee tapahtumia välillä hauskan kierosti. Ojanen on suunnitellut myös puvustuksen. Eri tavoin revityt vaatteet tuovat mieleen piinan ja kärsimyksen, nahkaiset yksityiskohdat antavat viitteitä alkukantaisuudesta. Erityisen vaikuttava on Outi Conditin esittämä leopardiasuinen naishahmo, joka muistuttaa Tarzanin kumppani Janea.

Tulikorpi tarkkailee intensiivisesti, kun Takeda johdattaa häntä arvoituksellisesti hymyillen yhä syvemmälle helvetin piireihin. Näyttelijät kouristelevat ja laahustavat Matti Jykylän suunnittelemassa tummasävyisessä valaistuksessa. Taustalla soi Timo Muurisen komea näyttämömusiikki.

Eräässä kohden näyttelijöillä on käsissään pitkään puuvarteen kiinnitettyjä lusikoita. Kukaan ei siis saa ruokaa suuhunsa, eikä kukaan ymmärrä ruokkia toistaan. Erilaiset synnit tiivistyvät vertauskuviksi.

Dante ei kuitenkaan ollut täysin tosikko. Niin alkuperäisessä teoksessa, kuin tässäkin esityksessä on mukana absurdia huumoria. Ahneutta kuvaavassa jaksossa Condit ja Miika Tuominen kuvailevat nautiskellen äsken syömäänsä uskomatonta gourmet- ateriaa. Pariskunta synkistyy, kun viereisen pöydän asiakas on saanut tavallista leipää; miksi he eivät saaneet leipää!

Lopulta ollaan pimeyden ytimessä, syvemmälle ei päästä.

Kohti kirkkautta

Matka jatkuu kohti puhdistautumista. Rakkauden monimuotoisuus alkaa nousta vahvaksi teemaksi. ”Sussa on paljon hyvää”, opettelee Tulikorpi sanomaan lähimmäisilleen. Myös Ulla Raition herkästi esittämä Beatrice saa enemmän tilaa näyttämöllä. Ida-Lotta Backman tulkitsee viisaan ja oivaltavan monologin siitä, kuinka tärkeää on ensin oppia rakastamaan itseään, että voi rakastaa muita.

Paratiisi osan enkelijoukot Sippola on kuvannut kiinnostavasti eräänlaisena voimarinkinä. Muiden kannustaessa pääroolikaksikko päästää ilmoille vaikuttavan alkuhuudon, kuin uudelleen syntymisen äänen. Lopulta kirkkaus ja kauneus on voittanut. Puhdas rakkaus läpäisee Tulikorven olemuksen Raition hymyillessä taustalla.

Sippola on ryhmineen rakentanut vaikuttavan ja puhuttelevan teatterikokemuksen, joka napakan kestonsakin puolesta on oivaltava sovitus historiallisesta klassikosta.