Julkaistu: 07.09.2011

Meidän poika

Kuva: Charlotte Estman-Wennström
Pasi Lampelan uutuusteos pureutuu ajankohtaiseen ja vakavaan teemaan.

Suomessa on heilunut lyhyen ajan sisällä kaksi koulusurmaajaa, ja vajaat kymmenen vuotta sitten eräs nuorukainen räjäytti itsensä Myyrmannin ostoskeskuksessa. Mikä on ajanut nämä nuoret miehet tällaisiin tekoihin? Pasi Lampelan käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä Meidän poika pureutuu tähän ajankohtaiseen ja vakavaan teemaan.

Lampela hahmotteli aihetta jo pari vuotta sitten ilmestyneessä novellikokoelmassaan Kuolemansairauksia. Ylioppilaskeväänään lopullisen ratkaisun tekevän nuorukaisen tarina on nyt laajentunut näytelmäksi.

Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä nähtävä esitys alkaa dramaattisesti siitä, mihin kaikki päättyy; suureen pamaukseen ostoskeskuksessa. Markus Tsokkisen tyylitelty lavastus on minimalistinen ja kylmä. Näyttämön syvyydestä kohoavat rullaportaat, ja ylhäällä katossa roikkuu valtava metallinen, loisteputkien kattama kehikko. Maailma on karu paikka. Rullaportaita pääsee ylös, mutta ennen kaikkea myös alas mielen pimeyteen.

Keskushenkilöä Villeä esittää intensiivisesti Hannes Suominen. Ville eroaa koulukavereistaan omalaatuisen ujoutensa ja lukeneisuutensa takia. Lukemisto on haasteellista ja synkistä uutisista tuttua, siihen kuuluu mm. Nietzscheä. Yksinhuoltajaäitiä tulkitsee taitavasti näyttävä Merja Larivaara. Koulukavereita, Aleksia ja Jenniä esittävät Markus Riuttu ja Elina Hietala. Aleksin hahmon kautta kuvataan melko kliseisesti Villen syvin trauma, eli kiusatuksi tuleminen.

Tarina alkaa keriytyä auki Villen ratkaisua tutkivan komisario Volanderin kautta. Häntä esittää karismaattinen Rauno Ahonen. Kysymyksenasettelu on retrospektiivinen: miksi näin tapahtui ja miten tragedia olisi voitu välttää. Sitä Ahosen tulkitsema viranomainen pohtii. Tarinan paljastuminen jo alkumetreillä saattaa viedä pohjaa yllätyksellisyydeltä, mutta se niittaa teoksen kiinteäksi kuin antiikin tragedian. Jylhyyttä korostaa Risto Heikkerön tiukka valomaailma, jossa käytetään paljon sivukiiloja ja ns. kuulusteluvaloa. Myös Mauri Siiralan minimalistinen äänimaailma tyyliteltyine räjähdyksineen luo enteellisyyden tunnelmaa.

Esityksessä vilahtaa vielä pari sivuroolia, jotka ovat kuin toistensa vastakohtia. Vappu Nalbantoglu tulkitsee salaperäistä Annea, joka nähdään vain live-videon välityksellä. Hän auttaa ja ohjeistaa Villeä rakentamaan pommin. Kohtaus kuvaa nasevasti, kuinka helppoa kaikki on; otat vain netin kautta yhteyttä samanhenkiseen tyyppiin ja siinä se. Kari Mattila taas esittää mainiosti Villen yksinäistä äitiä hakkailevaa lupsakkaa Marttia, joka huolestuu isällisesti Villen erikoisesta lukemistosta.

Ahosen tulkitsema poliisi on välillä vähän liiankin macho, mutta Suomisen kanssa tehdyt yhteiset kohtaukset ovat silti kiinnostavia ja intensiivisiä. Ville on laittanut ajan henkeen sopivasti YouTubeen synkän manifestin ajatuksistaan, ja siitä lähtee nuorukaisen ja poliisin erikoinen yhteys, joka olisi voinut kasvaa auttavaksi ystävyydeksi.

Esityksen koskettavimpia hetkiä ovat Larivaaran ja Suomisen yhteenotot, joissa Larivaara näyttelee hienosti neuvotonta äitiä. Päällimmäiseksi nousee inhimillinen ristiriita: mitä minä tein väärin, eikä: mitä sinulle oikeasti kuuluu? Suominen purskauttaa vahvasti ulos elämäntuskaansa. Larivaaran tulkinnassa koskettavaa on myös epätoivo, jota hän purkaa Ahosen esittämälle poliisille, kun kaikki alkaa olla jo liian myöhäistä. Jälleen ristiriita; en tarvitse apua, vaan pärjään, siis auttakaa minua! Ja poliisi haluaisikin auttaa, mutta miten? Tätä samaa sisäistä kamppailua käy myös Suomisen hahmo ympäristönsä kanssa.

Koululaiskolmikon kohtaukset ovat energisiä, mutta hiukan teennäisiä. Eiköhän ostarilla nahistelu ole vähän nuorempien hommaa kuin abiturienttien.  Koska tyylilaji on realismi, ei ole uskottavaa, että härkämäinen Suominen suostuu hintelämmän kaverin nujuutettavaksi. Kiusaamisen julmaa mekaniikkaa olisi voinut tutkia ja valottaa enemmän, vaikka lisäämällä kontrastia ujouden ja nousevan vihan välille. Toisaalta Suomisen hahmo herättää uteliaisuutta ja hämmennystä niin koulukavereissa kuin katsomossakin. Ville ei ole syrjäytynyt psykopaatti, vaan älykäs, herkkä ja neuvoton oman tiensä etsijä. Kohtauksissa Hietalan esittämän Jennan kanssa vilahtaa arkaa yritystä läheisyyteen, joka ei kuitenkaan toteudu.

Lampelan ohjaustyyli on pelkistettyä ja dialogiin pureutuvaa. Näyttelijät tulkitsevat roolejaan läsnäolevasti.  Ehkä esitys toimisi kuitenkin paremmin intiimimmässä tilassa. Keskitetty lavastus ja puheteatterin vahvuus vaativat lähikontaktia. Näin näyttelijöiden iholle pääsisi paremmin.

Esityksen aihe on tärkeä ja puhutteleva. Kaupunginteatterin avajaisissa Lampela kertoi Meidän pojasta ja sai kutsuvierasyleisön hiljaiseksi. Hän totesi tähän tapaan: ”Oli aika, jolloin meitä sanottiin kansalaisiksi, joilla on velvollisuudet, myös velvollisuus huolehtia toisistaan. Sitten meistä tehtiin kuluttajia ja se pärjää, jolla on rahaa. Nyt elämme kilpailuyhteiskunnassa, jossa väistämättä on vain voittajia ja häviäjiä. ” Häviäjien ratkaisut ovat karuja.

Vakuuttavuudesta huolimatta esityksessä on dramaturgisia aukkoja. Juoni ja ohjaukselliset ratkaisut eivät kanna kaikilta osin loppuun saakka. Ehkä kyseessä on tuttu dilemma; käsikirjoittaja ei ole aina paras henkilö ohjaamaan omaa tekstiään.

Loppukohtauksessa Ahonen sanoo koskettavassa monologissa: ”Mistä löytyisi se taikasana, jolla tämän saisi loppumaan.” Sitä sopii itse kunkin miettiä. Lampela heittää pallon yleisölle.

Tiedot

Meidän poika

Helsingin kaupunginteatteri

KÄSIKIRJOITUS JA OHJAUS: Pasi Lampela

ROOLEISSA: Hannes Suominen, Merja Larivaara, Rauno Ahonen, Vappu Nalpantogu, Markus Riuttu, Elina Hietala, Kari Mattila

LAVASTUJA PUVUT: Markus Tsokkinen

VALOSUUNNITTELU: Risto Heikkerö

ÄÄNISUUNNITTELU: Mauri Siirala

MASKIT: Tuula Kuittinen

KAMPAUKSET: Taina Tervo

Kantaesitys Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 1.9.2011

Esityksen kesto n. 2t 15min

Tiedustelut: http://www.hkt.fi/