Lainahöyhenissä

Kansainvälinen kabaree on saapunut Hakaniemeen! Velhomaisen taitava Neil Hardwick on luonut kaupunginteatterin Arena-näyttämölle upean teoksen. Nyt ei pelata penneillä, vaan sukelletaan suoraan ja ronskisti transvestiittien, drag-queenien ja homojen klubimaailmaan.

Mikä siinä onkin, että yleisöä kiinnostaa ja vetää se, kun mies pukeutuu korsettiin, korkkareihin ja plyymeihin? Charleyn täti, Piukat paikat, Tootsie, drag-showt  - lista on pitkä. Hardwickilla on teemaan humoristinen ja vahva ote. Onhan hän saanut  Esko Roineen ja kaupunginteatterin johtajan Asko Sarkolankin pukeutumaan plyymeihin (Arsenikkia ja vanhoja pitsejä, Diivat).

Esitys perustuu ranskalaisen Jean Poiretin menestysnäytelmään La Cage Aux Folles (Hullujen häkki). Huima menestys on poikinut kaksikin elokuvaversiota. Jerry Herman ja Harvey Fierstein loivat teoksesta Broadway-musikaalin. Se on nähty aikaisemmin Suomessa Svenska Teaternissa kolmisen vuotta sitten. Tähän musikaaliversioon Hardwick on tarttunut. Mikko Koivusalon suomennoksessa esitys on saanut nimekseen Lainahöyhenissä.

Rivieran klubitunnelmaa

Täpötäydessä Arenassa esitys käynnistyy mukaansatempaavasti. Olemme klubissa, jossakin Ranskan Rivieralla, jota isännöi miehekkään sympaattisesti Pertti Koivulan tulkitsema Georges. Hän juttelee yleisölle leppoisasti. Varieteeilluusio on täydellinen lavastuksineen, valoineen ja Kaisa Kulmalan johtamine livebändeineen. Taitava orkesteri luo taustan nostalgialle ja räväkälle tunnelmalle.

Klubi, eli Hullujen häkki tarjoaa yleisölle todellisen yllätyksen. Sisään ryntää Gaselleiksi nimitetty tanssiryhmä, jotka kaikki ovat naiseksi pukeutuneita miehiä. Meno on hurjaa, ja sooloja pääsevät tekemään mm. ruoskaa heiluttava Hanna (Henri Sarajärvi/Jari Peltola) ja mystinen Faidra (Ima Iduozee/ Aleksi Seppänen) muista puhumattakaan. Korsettien vilahdellessa ja hameiden heilahdellessa laulu raikaa komean miehekkäästi. Todellakin ihana hullujen häkki. Päätähti kuitenkin puuttuu. Odotamme Zazaa.

Parhaat päivänsä nähnyttä drag-queenia, Albinia, esittää erittäin taitavasti, suurella sydämellä ja yleisönsä ottaen Santeri Kinnunen (jaetussa roolissa Sami Hokkanen).  Antti Mattilan lavastus päästää vilkaisemaan myös lavan taakse, pukuhuoneeseen, jossa muuntumisleikki väsähtäneestä tähdestä yleisön valloittavaksi Zazaksi alkaa. Ja millaiseksi Kinnunen muuntuukaan. Sari Salmelan pukuloisto salamavaihtoineen on todellista glamouria. Oikea sukupuoli paljastuu välillä permantoon lentävän peruukin kautta.

Suvaitsevaisuuden sanoma

Musikaaliin soveltuva juoni on yksinkertainen, mutta sisältää hauskoja koukkuja. Georges ja Albin ovat kuin ovatkin pari. Georgesilla on poika, Jean-Michel, jota esittää Antti Timonen. Nuorukainen on elänyt sateenkaariperheessä naimaikään, ja nyt olisi morsio katsottuna. Häntä esittää hehkeä Marika Westerling. Valitettavasti nuorikon vanhemmat ovat äärikonservatiiveja ja yrmeä isäsenaattori (Eero Saarinen) on päättänyt puhdistaa Rivieran kaikista homoklubeista. Jean-Michelin pitäisi esitellä senaattoripariskunta ”vanhemmilleen” ja siitä se farssi sitten syntyy. Kello käy ja kunkin täytyy miettiä nopeasti, miten toimitaan.

Kaiken hurlumhein ja härskien juttujen keskeltä teemaksi alkaa nousta kysymys suvaitsevaisuudesta ja rakkaudesta. Vanhenevan miespariskunnan välillä on kaunista romantiikkaa, mutta miten käy, kun kumppani pitäisi piilottaa? Entä mitä miettii nuorukainen, jonka oikea äiti on hylännyt ja jota miespuolinen  keinoemo on hoitanut rakastavasti koko elämän? Nyt nuorukainen häpeää hoivaajaansa.  Mitä sanoo sydän? Tässä kohden kuullaan kauniita balladejakin.  Kinnusen ja Koivulan soolot ovat komeita.

Kysymyksenasettelu on inhimillinen ja ajankohtainen.  Homoliitoista ja homojen adoptio-oikeudesta on kiistelty Suomen joka mediassa. Senaattoripariskunnan rouva (Leena Rapola) on esityksessä puettu nasevasti Päivi Räsäsen näköiseksi.

Ronskia huumoria ja lämpöä

Esityksessä vilahtelee hauskoja sivu- ja kaksoisrooleja. Markku Haussila tekee mainion hahmon pääparin mokailevana palvelijana, joka rukoilee vain yhtä mahdollisuutta klubi-illassa. Debyytistä tuleekin aikamoinen. Saarinen saa päästää charminsa valloilleen baarin isäntänä, Riitta Havukainen taas hienon ravintolan ovelana emäntänä.

Parhaimmillaan esitys on laulu- ja ennen kaikkea tanssinumeroissa. Mindy Linblomin koreografia on vauhdikas, hurja ja humoristinen. Naisikoneita, kuten Marilynia parodioidaan. Naljaa heitetään myös sukupuolisista stereotypioista ja homokliseistä. Näkemässäni esityksessä yleisökin osallistui kannustavin huudahduksin. Vilahteleepa lavastuksessa fallossymbolejakin.

Erityisen herkullinen on kohtaus, jossa umpihomosta Albinista yritetään leipoa heteroa. Kinnunen toteuttaa kohtauksen niin hauskasti, että nauru raikaa.  Vinoilu tehdään kuitenkin suurella sydämellä ja suvaitsevaisuutta peräänkuuluttaen, että ei sille voi muuta kuin lämmetä.  Esityksestä saa riemua ja energiaa pitkäksi aikaa. Hardwick on ryhmineen saanut aikaan syksyn ehdottoman hitin, jossa liputetaan suvaitsevaisuuden ja sateenkaariväen puolesta.