Julkaistu: 19.05.2011

Seven

Seven-esityksessä ihmisoikeuksista ovat kuulleet vain harvat.

Snellman-korkeakoulun esitys Seven on ainutlaatuinen, vahva ja jopa uraauurtava näyttö siitä, mihin dokumenttiteatteri pystyy. Samalla se syventää päivänpolttavia uutisaiheita.

Sevenin jälkeen esimerkiksi Pohjois-Afrikan maiden kansannousun henkistä ilmapiiriä ymmärtää paremmin.

Seven nimittäin kykenee moniäänisyytensä vuoksi antamaan tietoa, joka ei median sirpaleisesta tietotulvasta useinkaan välity. Miksi niin usein unohdamme, että kaikki liittyy kaikkeen? Yksinkertaiset totuudet muistetaan aivan liian harvoin.

Valtimonteatterin pienellä näyttämöllä seitsemän naista istuu puoliympyrässä ja kertoo yleisölle ihmisoikeustaistelijoiden tarinoita. Rekvisiittaa ei tarvita, ainoastaan asut vähän vihjaavat henkilöiden taustaan. Tunnelma väreilee luonnollisesti, aivan kuin tuuli, meren aallot, sade ja auringonpaiste vaihtelisivat lavalla. Esityksen luonnollinen, hengittävä rytmi auttaa yleisöä ja esiintyjiä kohtaaman näytelmän raskaat aiheet.

Seitsemän naiskirjailijaa on haastatellut seitsemää ihmisoikeustaistelijaa ympäri maailmaa ja luonut dokumentaarisesta aineistosta näytelmän.

Hafsat Abiola Nigeriasta, Mu Sochua Kambotzasta, Annabella De Leon Guatemalasta, Inez McCormack Pohjois-Irlannista, Farida Azizi Afganistanista, Marina Pisklakova-Parker Venäjältä ja Mukhtar Mai Pakistanista ovat raivanneet ihmisoikeuksia unohdetuille. Uskonnon, poliittisen tai taloudellisen tilanteen tai pelkästään raakojen perinteiden vuoksi heidän maissaan raiskataan, kidutetaan ja alistetaan naisia lukemattomin tavoin.

Ihmisoikeustaistelijat ovat poikkeuksia, poikkeuksellisen rohkeita, älykkäitä ja neuvokkaita. Heitä hakataan ja pidetään vankilassa, heitä uhkaillaan ja heidän päälleen syljetään. Silti he nousevat ylös ja jatkavat työtään. Kuten pakistanilainen Mukhtar sanoo: "Minä istutan puun ja vuohet tulevat ja syövät sen versot. Minä istutan uuden puun ja jälleen vuohet tulevat ja syövät sen. Vuohet tulevat joka kerta syömään istutukseni, mutta minä en luovuta. Sillä jonain päivänä vuohet eivät tulekaan ja silloin minä olen voittanut.”

Sevenin tarinoista välittyy myös yksityiskohtaisia kuvauksia eri maiden naisten asemasta. Venäjällä ei 90-luvun alussa ollut lainkaan auttavia puhelimia tai turvakoteja perheväkivallan uhreille, nyt turvakoteja on tuhansia. Vielä jokin aika sitten raiskaus häpäisi Pakistanissa enemmän raiskattua naista kuin raiskaajia. Nyt raiskaajat joutuvat oikeuden eteen. Afganistanissa naiset usein kuolevat synnytyksen, koska mieslääkärit eivät saa hoitaa synnytyksiä ja naiset eivät saa toimia lääkäreinä. Nyt synnyttäviä naisia haetaan turvaan.

Seven ei ole tekstinä eikä esityksenäkään ylistyslaulu rohkeille naisille. Siinä pikemminkin pyritään löytämään jonkinlainen universaali toivo, joka kannattelee kaikkia naisia.

Näytelmästä kehittyy laaja verkosto, jossa yksittäiset, erilliset tarinat alkavat hiljalleen keskustella keskenään. Yleisölle hahmottuu lopulta ikään kuin koko maailman piilotettu todellisuus, maanalainen verkosto, jossa eri tavoin ja erilaisista syistä sorretut kertovat, miltä maailma suurimmalle osalle maapallon ihmisiä näyttää. Kuvaa hätkähtää, sillä ihmisten elämästä puuttuu eräs peruskivi. Ihmisoikeudet.

Aidot ihmiset näyttämöllä

Marcus Groth on käyttänyt metodinaan hahmoterapiaa. Siinä näyttelijät eivät pyri esiintymään tai olemaan missään roolissa. Ihminen on elämässä parhaimmillaan silloin, kun hän ei näyttele, vaan on juuri sellainen kuin sillä hetkellä on. Sama pätee näyttämöllä. Grothin ohjauksessa Sevenin tekstiin tutustuneet naiset ovatkin lavalla avoimina, vailla naamiota. He reagoivat tekstiin, jos itkettää, he itkevät, jos hymyilyttää, hymyilevät. Välillä he laulavat versioita eri maiden kansanlauluista.

Dokumenttiteatteria esitetään usein niin, että näyttelijät teeskentelevät kertovansa asioita neutraalisti, mutta aito läsnäolo puuttuu. Silloin esityksestä tulee kylmä. Toisten kärsimyksen äärellä fiilisteleminen tekee usein dokumenttiteatterista piinaavaa. Dokumentaarisuus väljähtyy silloin esteettiseksi kokeiluksi.

Grothin ohjauksessa on pystytty välttämään kaikki sudenkuopat. Kun kertoo muiden ihmisten kärsimyksistä, täytyy esiintyjän tietää, mikä on hänen suhteensa dokumentin tallentamiin ihmiskohtaloihin. Grothin ohjauksessa kaikki tekstin lukijat tietävät, keitä he ovat ja antavat suhteensa tekstiin tulla koko ajan esiin. Silti tarinoiden maailmat piirtyvät katsojien mieleen, katsojat näkevät mielessään afrikkalaiskylät, oikeusistuimet, pommi-iskua pakoon juoksevat ihmiset, Afganistanin unikkopellon laitaa kävelevät naiset. 

Dokumenttiteatterin ongelmana on usein se, että asioita tuodaan esiin, muttei lopulta kuitenkaan näytetä, mitä epäkohtien takana on. Usein dokumenttidraama myös rajataan liian tiukasti, silloin syntyy journalismia, josta kuitenkin puuttuu teatterin kyky kyseenalaistaa käsitystämme todellisuudesta.

Sevenissä mennään pidemmälle, siinä ei vain osoitella epäkohtia, vaan siinä yleisö viedään vaivihkaa syvemmälle, yritetään muuttaa yleisön suhdetta muihin ihmisiin. Ihmisarvon loukkaukset johtuvat meidän välinpitämättömyydestämme.

Niin, onkin ironista, että ihmisoikeusloukkaukset ovat todellisuutta suurimmalle osalle maailman ihmisistä. Ihmisoikeudet ovat luksusta, maailman parhaiten varjeltu salaisuus.

Tiedot

Seven

Valtimonteatterissa

Alkuperäinen käsikirjoitus: Paula Cizmar, Catherine Filloux, Gail Grieger, Carol K. Mack, Ruth Mrgaff, Anna Deveare-Smith, Susan Yankowitz

Ohjaus Marcus Groth

Esiityjät: Kati Vainio, Laura Hietala, Marjo Väkeväinen, Janni Niemelä, Niin Heiskanen, Elina Rinne, Petra Theis, Saana Salin.

Esitykset:

Su 8.5 klo 15:00
Su 15.5 klo 13:00
Su 22. 5 klo 15:00

Liput 15/10/8 €

Varaukset ja tiedustelut p. 0400 564 638