Julkaistu: 17.05.2011

Kansallinen hanke

Kuva: Petri Summanen/Kiasma
”Postmodernia tekotaidetta” parhaasta päästä.

Teatteriohjaaja Aune Kallisen ja muusikko Laura Murtomaan Kansallisen hanke on esitys, jota katsomaan ei ehkä kannata houkutella perussuomalaista seuraa. Kallisen vuonna 2006 käynnistämän, suomalaisuutta ja kansallista mytologiaamme nykyteatterin keinoin tarkastelevan Yhteiskunnallista liikettä -trilogian kolmas osa kun lienee ”postmodernia tekotaidetta” niin perusteellisesti kuin taideteos voi olla.

Ja varmaan osittain juuri siksi tätä Kiasma-teatterin viimesyksyisille teatteri.nyt-festivaaleille tehtyä esitystä päätettiinkin esittää Teatteri Takomossa vielä muutama kerta.

Parhaimmillaan esitys on erinomaista nykyteatteria. Kansallinen hanke ei ole mikään helppo pala purtavaksi, sillä sen taustalähtökohdat ovat varsin teoreettiset, ankkuroituvat kuluneiden vuosikymmenten taide- ja yhteiskuntateoriaan. Lisäksi esitystä vaivaa monille nykyteatteriesityksille tyypillinen epätasaisuus. Erityisesti esitys kuitenkin on tekijöidensä, kahden 70-luvun puolivälin hyvinvointi-Suomeen syntyneen naistaiteilijan henkilökohtainen tuotos, ja siten myös voimakkaasti sukupolvettunut ja -puolittunut.

Aivan toisin kuin Suomen maabrändityöryhmä, Kallisen ja Murtomaan Kansallinen hanke pyrkii rehellisyyteen ja paljauteen, jopa alastomuuteen, niin sisällöissään kuin muodoissaankin. Siten se haastaa katsojaa samanlaiseen rehellisyyteen omalla kohdallaan.

Teos näyttää, ettei nykysuomalaisen kansallisidentiteetillä ja 1800-luvun suomalaiskansallisen hankkeen ajamalla kansallistunteella ole juuri muuta yhteistä kuin se, että molemmat ovat tietoisesti rakennettuja. Kun jälkimmäistä rakensivat Runebergin ja Gallen-Kallelan kaltaiset yläluokkaiset taiteilijat, ensinnä mainittua rakentavat lähinnä yksilö itse – jos rakentavat. Teknologia on kutistanut maailman: meidän on mahdollista ircata Alaskaan ja kuvitella vaikka Kuuba Sevettijärven viereen jos haluamme.

Ja vaikka kansallisvaltioihin ja niiden rajoihin perustuva maailmanjärjestys onkin vielä 2000-luvulla muodollisesti voimassa lähes kaikkialla maailmassa, ovat niin hyväosaisuuden jakautumisesta, kulttuuristen vaikutteiden sekoittumisesta kuin tukkirekkojen kulkemisestakin määränneet jo vuosikymmeniä ensisijaisesti muut tekijät kuin valtioiden rajat.

Samalla globalisaatio on antanut meille, keskimäärin varsin hyväosaisille suomalaisille, mahdollisuuden päästä mylläämään etnisten ja uskonnollisten identiteettien alelaarissa, jonka pohjalta löytyy yhteinen ihmisyys, yhteinen tarve luoda mytologioita ja löytää vihollisia turvaksi selittämättömältä. Laarista voi vaikkapa kiskaista päälleen vanhan Suomen kansallispuvun, josta löytyy myös valloittajiemme värejä. Tällaisessa puvussa elovenanvaalea Murtomaa tanssiikin meille viettelevän sensuellin, afrikkalaisperäiseltä vaikuttavan kansantanssin.

Samalla shoppailukierroksella olemme kuitenkin saaneet myös roppakaupalla tietoa hyvinvointimme hinnasta. Kuten Kallinen pitämässään puheessa kärjistää, yhden suomalaisen henkeä vastaa tuhannen ihmisen henki jossain muualla, ja kotiplaneettamme kuume nousee.

”Tekotaidetta” Kansallinen hanke on siinä mielessä, että teoksen tekeminen on osa itse teosta, ja sen konstruktioluonteen, keinotekoisuuden, annetaan näkyä. Kuten nykyteatteriesitykset yleensäkään, se ei pyri luomaan illuusiota todellisuudesta, saatikka yhteisestä tai yhtenäisestä todellisuudesta, vaan lähinnä esittää todellisuuden esittämistä. Tällaisen itsereflektion kautta tutkitaan sitä, mihin teatterin tai esittävän taiteen keinoista on – tai ei ole. Tämä tutkimus onkin Kansallisen hankkeen parasta antia.

Kallisen ikään kuin presidentin pöydän takaa paperista lukema puhe ja Murtomaan nerokas Playbackboy-hahmo rinnastavat oivaltavasti perinteisen puheteatterin rituaalisuuden kansainvälisen politiikan ja massaviihteen seremoniallisuuteen, jotka kätkevät taitavasti pyrkimyksen vastaanottajan huomion ja mielipiteen ohjailuun.

Ja vaikka Kansallinen hanke määritelmällistä ”tekotaidetta” olisikin, löytyy sen takaa monialaista taitoa ja koulutusta. Kansallinen hanke yhdistelee puheteatterin keinojen lisäksi performanssia, musiikkia ja kuvataidetta. Esityksessä on mukana Jaana Kokon monikulttuurisuutta tarkastelevia maalauksia, mutta myös Kallinen, Murtomaa ja valosuunnittelija Jani-Matti Salo onnistuvat luomaan näyttämölle vahvoiksi pelkistettyjä kuvia ja asetelmia. Ne nähdessämme tiedostamme, että ne kuuluvat suomalaiskansalliseen taiteeseen, että olemme nähneet ne monesti ennenkin. Mutta samalla niissä on jotain todella vierasta, outoa.

Tiedot

Kansallinen hanke

Konsepti ja esitys: Aune Kallinen ja Laura Murtomaa

Vierailuesitykset Teatteri Takomossa 20.5.2011 saakka

www.teatteritakomo.org

http://www.kansallinenhanke.blogspot.com/