Julkaistu: 07.04.2011

Vihan veli

Kuva: Aura Nukari
Kiusaamisnäytelmässä pahimpia ovat sivustaseuraajat.

Kenestä tulee kiusattu? Kenestä kiusaaja? Ja voiko kenestä tahansa tulla kumpi vaan? Kansallisteatterin isolle näyttämölle levittäytyvä Vihan veli on kauhufantasia koulukiusaamisesta. Se kääntelee kiusaamista ja kiusatuksi tulemista väsymättä, nykyteatterin laajaa palettia käyttäen ja koko ajan aiheeseensa uusia kulmia etsien.

Heidi Räsäsen käsikirjoittama ja ohjaama Vihan veli on sekä nuorille että aikuisille suunnattu esitys, joka ei päästä kumpaakaan ikäryhmää helpolla. Siinä nuorten kiusaamisongelmia ei nähdä erillisinä koko yhteiskunnan ongelmista, mutta silti nuoret ovat myös itse vastuussa teoistaan.

Koulukiusaamisen uhri, Isopääelina (Emilia Sinisalo) on lähettänyt viestin, jossa hän pyytää apua. Kouluun saapuukin sitten koululiikennepoliisi (Wanda Dubiel), joka alkaa tarkkailla tilannetta ja yrittää asettaa lapsille rajoja. Hän kuitenkin tuntuu epäonnistuvan kaikissa yrityksissään saada kontaktia lapsiin. Eniten kehityksen tukkeena on koulun rehtori (Jukka Puotila) joka haluaa kieltää kiusaamisen tai ainakin väittää, että kiusaaminen on kiusatun omaa syytä. Poliisi on itse koulukiusaamisen uhri ja hänen kiusaajansa on aikoinaan ollut – kukas muu kuin rehtori.

Esitys koostuu kohtauksista, jotka luotaavat kiusaamista ja siitä selviämistä eri kanteilta. Isopääelina joutuu fyysisen ja henkisen väkivallan kohteeksi, mutta kiusaajatkin ovat omassa elämässään piinattuja. Kukin näyttelijöistä on myös vuorollaan reppuselkäinen tappaja ja koulusurmaaja. Siten esitys muistuttaa roolien häilyvyydestä. Kuka tahansa voi päätyä väkivaltaisiin tekoihin, ainakin fantasioissaan.

Vaikka Vihan veli kertoo nimenomaan koulukiusaamisesta, se kuvaa kiusaamisen kierrettä paljon kouluyhteisöä laajempana ilmiönä. Siinä suunnataan kohti piilotettuja ja salattuja rakenteita, jotka vaikuttavat kiusaamisen takana.

Tiheää näyttämökieltä

Esityksen tunnelma on koko ajan jäytävä, piinaava, vaativa, sen symboliikka liikkuu rujoista kuvista herkkiin, koulukuvastosta sotaan. Näyttämökuva on valojen, lavastuksen ja videoiden yhteissommittelulla tehty ambivalentiksi, rikkinäisen näköiseksi: yhtä aikaa tupaten täydeksi ja samalla jotenkin autioksi.

Tuomas Fräntin sovittamat kappaleet avaavat nuorten maailmaan aivan uuden ulottuvuuden: Massive Attackin, Nick Caven, Radioheadin ja Nine Inch Nailsin uudelleensovitetut ja suomennetut sävellykset tuntuvat pusertuvan näyttelijöistä ja lavalta suurten ponnistusten myötä. Ne tuntuvat pusertuvan jostain ihmisen ytimestä saakka. Aivan kuin näyttämökerronnan lävistävän musiikin sisältävän tunteet olisivat liian raskaita ymmärtää ja käsitellä. Jopa liian raskaita kuulla. Esityksen perusaihe, aggression hyväksyminen ja vihan tunnistaminen, saa väkevän fyysisen ilmaisun.

Lavan pimeä ja valospotein klaustrofobiseksi viritetty tunnelma venyttelee erityisen onnistuneesti sitä, miten venyvä käsite oikeudenmukaisuus on esimerkiksi kahden jättikokoisen liikennemerkki-ukon – vihreän ja punaisen – villissä kävelyssä.

Koulu on Vihan veljessä myös osittain myyttinen paikka, etenkin taustaan heijastuvista valokuvista ja kouluvihkon sivulle piirretyistä tuherruksista syntyy massiivinen, muistojen tuskainen aarrearkku, jonka viesteille on mahdotonta jäädä kylmäksi.

Eikä kylmäksi jätä myöskään se paljas tuska ja kauhu, jota nuoret tuntevat maailman ja toistensa edessä – se peittelemätön hyväksytyksi tulemisen tarve, joka ajaa kaiken muun edelle. Murrosiän tunteiden intensiivisyys on jotain sellaista, jota ei enää koskaan voi saavuttaa.

Vihan veljen sarjakuvamainen muotokieli on paikoin aivan mykistävää: parhaimmillaan koulukiusaamiseen syventyminen tapahtuu huumaavan moniaistisesti, visuaalinen tykitys ja koreografioitu näytteleminen, yllättävät repliikit, huumaavan täyteläinen ääni- ja valosuunnittelu luovat niin tiheää ilmaisua, että happi meinaa loppua.

Tiheä ilmaisu on esityksessä ehdottomasti ansio, mutta välillä myös heikkous. Lievää tasapaksuutta on kenties mahdotonta välttää. Joidenkin kohtausten luonnosmainen avoimuus tuntuu harhailulta, eikä puhuttele niin väkevästi kuin voisi. Välillä joidenkin kohtausten lataus tuntuu voimallisemmalta kuin kohtauksen välittämä oivallus. Mukana on mustaa huumoria, jonka lopullista kärkeä on välillä vaikeaa hahmottaa.

Sukupolvikuilun ylittävä teatteriteko

Pidän kuitenkin siitä, että katsoja joutuu ottamaan näyttämöltä välittyvän hullun naurun tulkitsemiseen osaa, sillä Vihan veli on myös tarina siitä, mitä viha on. Ja miten tärkeää vihan tunnistaminen ja myöntäminen on. Sen moninainen henkilögalleria on sekä heterogeeninen että hyvin yksiääninen. Katsojan täytyy olla aktiivinen selvittäjä, kaikkea ei pureskella valmiiksi.

Räsäsen muotokieli on tuttua hänen aiemmista töistään. Takomossa ja Puoli Q:n lavalla hän on käyttänyt hyvinkin samantapaista koreografioitua liikettä ja sirpaleista kerrontaa. Ison lavan etäisyys on vaativa ja leikkaa jonkin verran Räsäsen tyylin lennokkuudesta pois. Etäisyyttä on kuitenkin lähinnä joukkokohtauksissa, joissa näyttelijät eivät niin tarkasti erotu persoonina.

Toisaalta isolla näyttämöllä hänen tyylinsä saa yllättävä syvyyttä. Näyttelijät ovat nimittäin solahtaneet tyylilajiin suvereenisti, vereslihaisesti, pelottomasti. He ovat sisäistäneet näyttämön tärähtäneen maailman ja ovat siinä kuin kotonaan, he synnyttävät ihmeen intiimejä hetkiä, joissa vähäeleisyys ei tarkoita piperrystä.

Tyyli on koreografisuudessaan ilmaisuvoimaista, esiintyjät ovat kuin pieniä, milloin tahansa räjähtämään valmiita pommeja. Parhaimmillaan kehon kieli tiivistää runollisesti ja syntyy muutamia kauneimpia kohtauksia, joita olen koskaan Kansallisteatterin isolla näyttämöllä nähnyt.

Kun Samuli Niittymäen mustaan mekkoon pukeutunut Kraaca ja Anna Paavilaisen Hulluseepra yrittävät tavoittaa toisensa Aallotar-kappaleen aikana, pyörivät ympyrää ja ilmehtivät groteskisti mutta samalla äärimmäisen herkästi, tuntuu kuin aika pysähtyisi. Miten tiukasti kohtaus yhdistääkään kipua, kauneutta, valtavaa läheisyyden kaipuuta ja yhtä suunnatonta läheisyyden pelkoa.

Koulun oppilaat alkavat tuntua esityksen edetessä tuttuakin tutummilta, kuten isän auktoriteetin alla pyristelevä rehtorinpoika Kullervo (Eero Ritala), vammaansa kiusaamisella kompensoiva oravantappaja (Jussi Nikkilä), toisten heikkoihin kohtiin osuva Läppäkerttu (Nina Kaipainen) tai omatuntonsa nitistävä Lerppapelle (Tuomas Kiiliäinen).

Vihan veljen rytmi pysyy koko ajan aika tasaisena, jähmeänä. Ehkä se johtuu siitä, että näyttämön omaperäinen visuaalinen, äänellinen ja näyttelijäntyön fyysinen kieli ei aina saa näytelmästä tukea ja nostetta, vaan välillä teksti ja dramaturgia tuntuvat väitteissään ilmiselviltä ja osoittelevilta.

Esityksenä Vihan veli on monin paikoin järisyttävän hieno, sillä se on sulattanut aineistoa aina koulusurmaajan profiilista nykyajan menestyksen resepteihin ja käyttää materiaalinaan Aleksis Kiveä yhtä suvereenisti kuin scifi- ja kauhuelokuvia. Ja tekee kaikesta runsaudesta tiukkaa ja merkityksillä ladattua näyttämöilmaisua.

Se herättää myös voimallisia jälkikuvia ja jälkisäveliä – eikä vähiten lopun vahvalla, eettisellä vetoomuksellaan. Pahimpia ovat ne, jotka seuraavat kiusaamista sivusta, eivätkä puutu siihen.

Vihan veli keskittyy ihailtavan yltiöpäisesti kertomaan koko elämästä kiusaamisen kautta. Siitä syntyy väkevä, sukupolvikuilun ylittävä teatteriteko.

Tiedot

Teatteriarvio: Vihan veli

Suomen Kansallisteatteri

Kantaesitys oli Suurella näyttämöllä 6.4.2011.

OHJAUS Heidi Räsänen
OHJAAJAN ASSISTENTTI Tanja Heinänen
LAVASTUS Pekka Korpiniitty
PUVUT Tarja Simonen
MUSIIKKI JA ÄÄNISUUNNITTELU Tuomas Fränti
VALOSUUNNITTELU Tarja Ervasti
VALOSUUNNITTELIJAN ASSISTENTTI Saija Nojonen
VIDEOT Mari Keski-Korsu
KOREOGRAFIA Reetta-Kaisa Iles 
LAULUJEN SOVITUS  Eeppi Ursin
LAULUJEN HARJOITUS Mari Kätkä
NAAMIONTI, PERUUKIT JA KAMPAUKSET Petra Kuntsi, Pauliina Manninen ja Riikka Saukkonen
TEKSTIN DRAMATURGI Pipsa Lonka

ROOLEISSA Wanda Dubiel, Nina Kaipainen, Tuomas Kiiliäinen, Samuli Niittymäki, Jussi Nikkilä, Anna Paavilainen, Jukka Puotila, Eero Ritala ja Emilia Sinisalo

www.kansallisteatteri.fi