Julkaistu: 07.04.2011

Nykyteatterikirja

Nykyteatterikirja avaa tavallisenkin teatteriharrastajan kannalta mielenkiintoisia ja avartavia näkymiä nykyteatteriin.

Viimeisten reilun kymmenen vuoden aikana moni satunnainen tai säännöllisemminkin teatterissa käyvä suomalainen on saanut yllättyä pahanpäiväisesti. Hän on kuvitellut pääsevänsä istumaan teatterin katsomoon ja seuraamaan näyttelijöiden esittämien henkilöhahmojen tarinaa – ja päätynytkin sen sijaan kulkemaan kaupungilla mukanaan kartta ja MP3-soitin tai käymään puhelinkeskustelua englanniksi Kalkuttaan.

Suomalainen teatteri, joka on aiemmin mielletty enimmäkseen ammattinäyttelijöiden esittämäksi, ihmistenvälisistä suhteista tarinoita kertovaksi puheteatteriksi, on alkanut toden teolla kyseenalaistaa totutut perusteensa – kirjoitetun näytelmäkäsikirjoituksen tarpeellisuudesta aina tarpeeseen erottaa esiintyjän ja katsojan roolit ja eri esittävät taiteenlajit toisistaan.

Teatteri-lehden päätoimittajana toimivan Annukka Ruuskasen toimittama, maaliskuun alussa ilmestynyt Nykyteatterikirja on toistaiseksi kattavin Suomessa julkaistu yritys kartoittaa nykyteatteri- eli ”nykäri”-ilmiötä ja suomalaisen teatterin murrosta. Kokoelman kirjoittajat ovat nykyteatterin tekijöitä ja sekä teatterintutkijoita, ja kirja koostuu keskenään varsin erilaisista artikkeleista. 

Kirjassa on pyritty monipuolisuuteen ja -äänisyyteen. Käsittelyyn tulevat esimerkiksi nykyteatterin historia ja ideologiset perusteet, perinteisten teatteriammattien ja taiteiden välisten rajojen hämärtyminen sekä monet viime vuosien merkittävät nykyteatteriteokset ja -tekijät.

Monta ääntä, monta yleisöä

Nykyteatteri on lähtökohtaisesti taidetta, joka pyrkii olemaan avointa yhtä aikaa teatterin traditiolle että toisaalta nykyhetkelle – ainutkertaisille kokemuksillemme ja ruumiillisille elämyksillemme juuri tässä ja nyt –, todellisuuden muutoksille sekä kaikille erilaisille ilmaisumuodoille. Käytännössä avoimuus tarkoittaa, että nykyteatteri voi olla ulkoisesti melkein mitä vain, ja tästä syystä se pakenee määrittelyjä ja lokerointia.

Kirja osoittaa ansiokkaasti, että tietty valikoima ”nykyteatterillisia” tapoja tehdä esityksiä on kuitenkin löydettävissä. Myöskin erottelu ”nykärin” ja ”pertsan” eli perinteisen, juonellisen puheteatterin välillä on jo tänä päivänä varsin keinotekoinen. Alun perin teatterin reuna-alueilla, vapaissa esiintyjäryhmissä, syntyneet suhtautumistavat taiteentekoon ja keinot ovat jo hyvää vauhtia leviämässä osaksi kiinteitä teatteri-instituutiota, laitosteatterien esityksiin.

Yksi kirjan artikkeleista käsittelee Kristian Smedsin vuonna 2007 Kansallisteatteriin ohjaamaa Tuntematonta sotilasta, josta nousi kaiken kansan keskuudessa melkoinen haloo – Hanna Korsbergin ja Julia Pajasen artikkelin mukaan suurelta osin siksi, että se hyödynsi johdonmukaisesti nykyteatterin keinoja.

Vaikuttaa siltä, ettei Nykyteatterikirjan kohdeyleisöä ole määritelty kirjaa tehdessä kovin tarkasti: osa artikkeleista edellyttää filosofisen ja taideteoreettisen käsitteistön tuntemusta ja sopii parhaiten teatterialan akateemisille opiskelijoille, mutta toisaalta hyvin moni sopii myös ihan tavalliselle teatteriharrastajalle, joka tuntee teatterin peruskäsitteet.

Esimerkiksi Katariina Nummisen artikkeli tekstin tai näytelmäkäsikirjoituksen ja elävän esityksen suhteesta nykyteatterissa, Kimmo Modigin artikkeli äänen merkityksestä teatterissa, Toisissa tiloissa -esiintyjäryhmän esittely käytännön harjoittelutavoistaan, Aune Kallisen ja Susanna Kuparisen vastakkaisia näkemyksiä edustavat poliittista teatteria käsittelevät artikkelit sekä Tuomas Laitisen pohdinta katsojasta esityksen tekijänä ovat varmasti antoisaa ja teatterikokemuksia syventävää luettavaa joka ikiselle teatterin harrastajalle.

Kirjoittajien asiantuntemus ja kyky asettaa pohdintansa ja kuvaamansa asiat laajempaan (teatteri)historialliseen ja usein myös yhteiskunnalliseen kontekstiin on kunnioitettava. Piristävää on sekin, että keskenään hyvinkin ristiriitaisten näkemysten annetaan tulla esiin vapaasti.

Tosin kirjan moniäänisyydellä on rajansa: kirjassa ei kuulla nykyteatteriin ja sen keinoihin skeptisesti tai vihamielisesti suhtautuvien teatterintekijöiden näkemystä ”nykäristä”, vaikka tällaisia teatterintekijöitä kyllä löytyy.

Taviskirjoittaja loistaa poissaolollaan

Kokoelman ongelmat ja puutteet liittyvät ”tavallisen” teatteriharrastajan näkökulmasta teatterintekijöiden itse kirjoittamiin artikkeleihin, joissa kuvataan omien teosten tekoprosesseja ja niiden teoreettisia lähtökohtia. Kuten myös joissakin tämän kirjan artikkeleissa tulee esiin, siihen että taiteilija selittää itse teoksiaan, liittyy aina riskejä. Ja koska useimmat tässä kirjassa käsitellyt teokset eivät ole enää Nykyteatterikirjan lukijan nähtävissä tai koettavissa, tarkat teoreettisten lähtökohtien selitykset eivät ole kovin relevantteja niiden lukijoiden kannalta, jotka eivät ole teosta nähneet.

Lisäksi Nykyteatterikirjaa olisi voinut toimittaa rankemmalla kädellä: paikoitellen kieli on epäselvää ja käsitteiden käyttö epätarkkaa. Monimutkainen ja käsitteellinen ajattelu ei sinänsä ole huono asia, mutta siinä suomen kielen laatu ja selkeys on erityisen tärkeää – erityisesti, jos halutaan mahdollisimman paljon lukijoita. Nyt jotkut teksteistä haiskahtavat, luultavasti tahattomasti, akateemiselle yleisölle ja muille teatterintekijöille suunnatuilta oman älykkyyden esittelyltä.

Kirjaan olisi myös kannattanut harkita sanaston tekemistä keskeisistä artikkeleissa ja nykyteatterin piirissä tällä hetkellä käytetyistä, vakiintumattomista käsitteistä. Moni lukija olisi varmasti kiitollinen vaikkapa yrityksestä tiivistää se, mitä tämän kirjan kirjoittavat tarkoittavat ”esittävällä ruumiilla”.

Kaikkein eniten tämä ansiokas ja monella tapaa uraauurtava kirja olisi kuitenkin mielestäni kaivannut muutaman ”taviskirjoittajan” kirjoittaman tekstin, joka kuvaa henkilökohtaista kokemusta nykyteatteriteokseen osallistumisesta. Koska kirjassa kuvatuista nykyteatteriesityksistä useimmat osallistavat ja tekevät entisestä ”katsojasta” ehkä jopa teoksen tärkeimmän tekijän ja keskuksen, olisi ollut tärkeää saada kuulla, miten esimerkiksi 40-vuotias putkimies-perheenisä on kokenut vaikkapa vuonna 2010 Teatteri.nyt-festivaaleilla esitetyn Henki-yksilöesityksen, jossa joutuu muun muassa hyppimään paikallaan silmät sidottuina, esiintyjän käsistä kiinni pitäen. 

Tiedot

Ruuskanen, Annukka (toim.)

Nykyteatterikirja – 2000-luvun alun uusi skene

296 s.

Like