Julkaistu: 28.04.2011

Jäähyväiset fiktiolle

Kuva: Kai Bäckström
Akse Petterssonin riemukkaassa teoksessa tartutaan taiteen tekemisen peruskysymyksiin.

Fiktion vastakohta on todellisuus. Elääkö taiteilija siis valetodellisuudessa? Onko mielikuvituksen lahja taitelijan välttämätön aarreaitta luovuudelle, vai onko fiktio kuin savuverho, jonka taakse voi vetäytyä ja kieltäytyä todellisuudesta?  Onko näyttelijän vahva tunnetila näyttämöllä jakamista, vai narsistista valokiilassa loikoilua? Akse Pettersson joukkoineen käy tällaisten perustavanlaatuisten kysymysten kimppuun  Ylioppilasteatterissa ennakkoluulottomasti ja luovasti.

Alun näennäinen kaaos avautuu vähitellen: kukin neljästätoista näyttelijästä haluaa olla valokiilassa, tulla nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi. Pian ollaan kieron huumorin kautta taiteen tekemisen ytimessä; onko itsensä jatkuvassa avaamisessa ventovieraiden edessä mitään järkeä. Toisaalta missä kulkee välittymisen ja ei-välittymisen raja? Jokin elementti saattaa koskettaa katsojaa, toinen jättää taas kylmäksi.

Jäähyväiset fiktiolle on eräänlainen itseironinen leikki, jossa ladattu tilanne vesitetään, tai se tehdään jotenkin noloksi. Alussa naisnäyttelijä tanssii intohimoisen soolon kuuluisan 1960-rakkauslaulun tahdissa. Tuskin tunnelma on laskeutunut, kun pyörätuolissa oleva toinen näyttelijä kommentoi nähtyä omasta tilastaan käsin. Hän luettelee virnistellen kaikki mahdolliset tanssit, joita hän taas ei voi tanssia.

Episodit seuraavat vahvoin kuvin toisiaan. Näyttämön toisella laidalla on pitkä pöytä, johon rakentuu vaikuttava kuva viimeisestä ehtoollisesta. Yksi toisensa jälkeen ”opetuslapset” lähtevät. Pöytään jää vain murheellisen näköinen keskushenkilö. Yhtäkkiä kaunis naisnäyttelijä puhkeaa laulamaan tuttua suomi-iskelmää eron kivuista. Kuvien ja niiden herättämien mielikuvien päällekkäisyys ja limittäisyys on koskettavaa ja hauskaakin katsottavaa.

Episodit jaksottuvat rytmikkäällä pöytään rummutuksella, joka toistuu koreografioineen aina samanlaisena. Pettersson käyttää muutenkin toistoa kiinnostavana tehokeinona. Jotkin kohtaukset ovat kuin elokuvasta ja toistuvat muuttumattomina. Herää ajatus eräänlaisesta tunneluupista, jonne voi ryömiä maailman pahuutta pakoon popcornia syömään. Kyllä sitä näköjään voi aidosti hurahtaa fiktioon. Kauniit ja rohkeat on korvautunut Salkkareilla ja Emmerdalella.

Joidenkin jäähyväiskohtausten luonne on hyvin henkilökohtainen. Kohtalokkaat sanat soljuvat pianon melankolisten sävelten tahtiin. Pettersson kiusoittelee katsojaa taitavasti vedätyksillä, jäähyväiskirjeillä jne. Erään miesnäyttelijän monologi on varsin vakuuttava. Siinä hän sekä kiittää fiktiota että toteaa fiktion olevan liian iso ja vahva hänelle. Nyt hän haluaa irti fiktiosta, vaikka sitten aivosoluja alkoholilla tuhoamalla. Kollektiivisista kohtauksista jää mieleen etenkin tilanne, jossa kukin saa valita hetkeksi roolin, mikä olisi. Fiktiivisten hahmojen virta on loputon aina muumeista avaruusolentoihin. Kertooko se sitten mielikuvituksen lahjasta, vai tarpeestamme paeta todellisuutta.

Taustalla, vähän irrallisina seisoo kolme isokokousta maalausta, jotka on maalattu niin sanotulla kollektiivitekniikalla Teemu Mäen johdolla. Myös kuvataide ja siihen rakennetut oletukset ja tulkinnat saavat oman osansa muiden ilkikurisista katseista ja tirskahduksista. Visuaalisesti esityksen helmi on Anna Antsalon projisointityöskentely. Livevideon käyttö lienee kaikille tuttua, mutta nyt ollaan menossa ”low-fi”-suuntaan. Vanha kunnon piirtoheitin toimii Antsalon käsissä ihmeellisenä luovuuden kehtona, ja hämmästyttävät kuvat seuraavat toisiaan. Välillä esitys laajenee sisäpihalle asti. Antsalo kommentoi kamerallaan tapahtumia ja ohikulkijoiden epäuskoiset ilmeetkin muuttuvat osaksi esitystä.

Jonkinlaisena encorena ryhmä esittää liikuttavan ja ratkiriemukkaan ”länkkärin”, johon on ladattu juuri kaikki ne kliseet ja romantiikka, jotka länkkärissä pitää olla. Vaikka intiaanit kuolevat, pahikset kuolevat ja yksinäisen cowboyn rakastettu kuolee, eiväthän ne kuole oikeasti. Sehän on vain fiktiota, juuri sellaista, jota vaadimme.

Pettersson on ryhmineen luonut kiinnostavan ja viihdyttävän esityksen,  joka avaa näkökulmia moneen suuntaan.

Tiedot

Jäähyväiset fiktiolle

Ylioppilasteatteri

OHJAUS JA KONSEPTI: Akse Pettersson

TEKSTI: Työryhmä ja Akse Pettersson

ESIINTYJÄT: Pilvi Hämäläinen, Freia Stenbäck, Reeta Vornanen, Iida Rauhalammi, Jussi Lankoski, Kaisa Lappalainen, Antti Salminen, Emma Kunnas, Elina Mikkola, Ella Lähdenmäki, Kiira Siirola, Mirva Anjala, Maija Karhunen, Juho Ylinampa

PIIRTOHEITINTAIDE JA VIDEOSUUNNITTELU: Anna Antsalo

VALOSUUNNITTELU: Noora Halme

LAVASTUS:  Työryhmä ja Akse Pettersson

KOLLEKTIIVIMAALAUS: Työryhmä ja Teemu Mäki

RYTMIT JA STEPIN OPETUS: Ari Kauppila

MASKI: Työryhmä ja Mari Kopteff

OHJAAJAN ASSISTENTTI: Sonja Kuittinen ja Tuomas Kokko

GRAAFINEN SUUNNITTELU: Tsto ja Jaakko Pietiläinen

Esityksiä 14.5.2011 saakka

www.ylioppilasteatteri.fi/