Julkaistu: 31.03.2011

Mistä on isot pojat tehty?

Kuva: Jouko Siro
Feminiinisyys tekee miehen Kansallisteatterin miesnäytelmässä.

Kun miehet alkavat miettiä sukupuoltaan, syntyy miesnäytelmä ja miesteatteria, jossa sanat, tilanteet ja näyttelijäntyö eivät peitä, vaan paljastavat kipua.

Harri Virtasen, Marko Järvikallaksen sekä Okko Leon käsikirjoittama Mistä on isot pojat tehty? jatkaa kiinnostavalla tavalla sitä keskustelua, jota esimerkiksi palkittu dokumentti Miesten vuoro on herättänyt.

Mies ei enää olekaan automaattisesti maailmassa, tai teatterissa, ihmisen mitta. Mikä se sitten on?  

Esityksessä pääsevät ääneen miehet, jotka ovat pyristelleet irti isiensä perinnöstä, olleet herkempiä ja poteneet häpeää ja syyllisyyttä sukupuolestaan.

Jo käsiohjelman teksti hymyilyttää. ”Naisilta tulee turpaan, jos me todella sanomme, mitä ajattelemme.” Hm. Aivan kuin olisin kuullut saman väitteen joskus joidenkin naiseutta miettivien naisnäytelmäntekijöiden suusta.

Neljä (mies)dramaturgi-ohjaajaa muokkasi miehisyydestä kertovaa näytelmää varsin feminiinisellä työtavalla, keskustellen. Omia ideoita ja reviirejä ei ole varjeltu mustasukkaisesti. Väittäisin, että se näkyy esityksessä, on itse asiassa koko esityksen tärkein oivallus. Sillä esityksen huokoisuus, rönsyilevyys, tarkoituksellinen sameus ja muodottomuus – ne ovat enemmän kuin tervetulleita ominaisuuksia miesteatterissa, joka on täysin toiselta planeetalta kuin aiempien vuosikymmenten kosmisessa, herooisessa yksinäisyydessä harhailevien uroiden karjuminen.

Esityksessä mies ei ole yksioikoisesti uhri eikä sankari. Hän jää usein naisen vallan ja väkivallankin alle, mutta kohtaukset on kirjoitettu kuitenkin niin moniselitteisiksi, ettei yleisölle heitetä selviä väitteitä. Pikemminkin näyttämöllä halutaan kokeilla, sekoittaa ja härnätä sukupuolten välisiä valta-asetelmia ihmissuhteissa ja yhteiskunnassa ilman kirkasta sanomaa tai teesiä.

Kun miehet päästävät feminiinisenä pidetyt ominaisuutensa valloilleen, näyttäytyy maskuliinisuus – tai maskuliiniseksi tässä maailmassa määritelty – paljon selvemmin.

Kahdentoista kertomuksen tai pitäisikö sanoa välähdyksen voimin rakentuu jonkinlainen kaari luolamiehestä nykypäivän tasa-arvomieheen saakka. Feministimiehen konkurssi kertoo viiltävällä tavalla, miten kaiken tasa-arvon eteen tekevä mies kuitenkin häviää autokorjaamon rasvaisille äijille. Mies haluaisi pärjätä molemmissa maailmoissa, muttei voita kummassakaan ottelussa.

Paha pyörä eli tottelemattomat on raju symbolinen ja konkreettinen isänmurha. Se jättää jälkeensä kysymyksiä siitä, voiko väkivallan kierrettä katkasta muuten kuin väkivallalla? Voiko maskuliinisen kilpailun kehän murtaa?

Sukupuolittunut maailma näyttämöllä

Omapohjan intiimiä tilaa käytetään ennen muuta luomaan erilaisia kehyksiä tarinoille, lähes jokainen kahdestatoista pätkistä tuntuu rakentuvan korostetusti epäpaikkaan, vaikka toisaalta kokoajan ollaan hyvin maskuliinisissa tiloissa. On baari, autokorjaamo, sauna, rautaisia aitoja, jotka rajaavat miehen elintilan yhä pienemmäksi ja pienemmäksi...on heikkoja viittauksia ihmiskunnan ja miehisyyden syntyyn.

Mutta tilat, joissa maskuliinisuus rakennetaan, ja joissa mies ei ole kuin kotonaan, ne ovat perustavanlaatuisesti absurdeja. Syntyy kiinnostava rinnastus feministiseen taiteeseen, jossa nainen kuvataan kodissaan rikkomassa astioita.

Muitakin vastavetoja löytyy. Siinä, missä feminiinisyys, uhrina oleminen, syntyy korsetilla ja korkokengillä, tehdään Pukija-kohtauksessa miehestä tekijä, taistelija ja toimija yhtä lailla vaatteiden kautta. Muuten puvustuksessa sekoitellaan värikkäästi feminiinistä ja maskuliinista.

Näyttelijät ovat avoimia ja haavoittuvia. Niin, siis miesnäyttelijät. Ilja Peltosen tuskainen feministimies ja Jani Karvisen synkkä vihainen mies, Markku Maalismaan sankari-Artturi ja jopa Antti Pääkkösen poikiaan kilpailuttava isä ovat koko ajan, vaikkakin eri tavoin, ymmällään miehen elämän edessä.

Sen sijaan naisnäyttelijöille Karin Paciukselle ja Leena Pöystille on langennut julmempia rooleja – joista he selviävät aivan timanttisesti. Etenkin Pöystin hahmottelema, miestä aggressiivisesti pukeva tyttö jää kummittelemaan mieleeni.

Ohjaaja Otso Kauton näyttämöllinen ajattelu tiivistyy esityksen kohotetussa, lennokkaassa tunnelmassa. Kohtauksissa on kierrettä, joka tekee esityksestä vastustamattomasti filosofoivan ja usein todella hauskan. Ihminen ei kestä totuuksia kuin hyvin pieninä murusina kerrallaan.

Kauton luotsaaman Quo vadis -ryhmän esityksistä tuttua sadunomaista kerrontaa ja esineteatteria hyödyntävä Artturi-satu on ehdottomasti esityksen helmi, synkkä ja julma naiskuva. Mitä rankempaa sanottavaa, sitä kevyemmin ja ilmavammin se tuodaan esiin, mutta tuodaan kuitenkin.

Mistä on isot pojat tehty? sekoittaa häkellyttävää rehellisyyttä ja vastustamattoman lapsenmielistä – vaan ei lapsellista – elämänfilosofointia. Ja lopuksi, ehkä vasta koko esityksen päätyttyä, yleisö huomaa, miten traagisesti sukupuolittuneessa maailmassa me oikeastaan elämme.

Tiedot

Teatteriarvio: Mistä on isot pojat tehty?

Suomen Kansallisteatteri

Harri Virtanen, Okko Leo ja Marko Järvikallas

OHJAUS Otso Kautto

ROOLEISSA Jani Karvinen, Markku Maalismaa, Karin Pacius, Ilja Peltonen, Antti Pääkkönen ja Leena Pöysti
MUUSIKKO Tommi Viksten
LAVASTUS JA PUVUT Annukka Pykäläinen
MUSIIKKI Tommi Viksten
VALOSUUNNITTELU Petri Tarkiainen
NAAMIOINTI, KAMPAUKSET JA PERUUKIT Pekka Helynen

Kantaesitys oli Omapohjassa 23.3.2011