Julkaistu: 11.11.2010

Enron

Kuva © Charlotte Estman-Wennström
Tanakan viileä, vinolla huumorilla höystetty opetuspaketti 2000-luvun suurimmasta osakehuijauksesta.

Kari Heiskanen on tarttunut brittiläisen Lucy Prebblen menestysnäytelmään Kaupunginteatterissa. Enron on kertomus eräästä 2000-luvun merkittävämmästä osakehuijauksesta. Teksasilaisen energiajätti Enronin konkurssi aiheutti laajan oikeusprosessin ja 20.000 ihmisen koko omaisuuden katoamisen ikiajoiksi. Enronin mukana pohjaan upposi tilintarkastusfirma Arthur Andersen ja sotkuissa oli mukana myös viime vuosina kuuluisaksi tullut rahoitusfirma Lehman Brothers.

Radiohaastattelussa Heiskanen kertoo esityksen tyylilajin olevan eeppinen, eli kertova. Tarkoituksena on näyttää ja kertoa, mitä tapahtui, eikä analysoida henkilöiden psykologisia vaikuttimia.

Perusvaikutin eli ahneus kuitenkin paistaa esityksestä kirkkaasti. Tämä yksi seitsemästä kuolemansynnistä on kiinnostava, koska se sokaisee ihmisen moraalisen arvomaailman. Hurjaa on myös se, että lopulta sokaistuneita on monta, ei vain yksi. Prebble heittääkin kysymyksen tiukasti katsojalle: kuinka ihminen toimii, kun tietää toimivansa väärin ja mahdollisesti jäävänsä kiinni.

Heiskasen ohjauksessa eeppisyys on läsnä ensi sekunneista alkaen. Yleisölle tehdään tiettäväksi, että se on katsomassa esitystä, dokumentaatiota, joka haastaa myös miettimään. Näytelmän henkilöt ovat todellisia ihmisiä. Lavan laidassa on mikrofoni telineineen, johon näyttelijät, kuten Tia Louste ja Merja Larivaara kommentoivat tapahtumia ja heittävät yleisölle tiukkoja filosofisia kysymyksiä.

Antti Mattilan lavastus avautuu eteen suunnattomana, kylmänä avotoimistona. Minimalistista kalustusta voi siirrellä tarpeen mukaan. Taustan valkokankaalla uutisankkurit, Merja Larivaara ja Sami Uotila, kommentoivat välillä viileästi hymyillen tapahtumia. Lauri Siparin käännös on tiukkaa tekstiä, vailla lepertelyä. Sekä alatyyliset ilmaukset että bisnesjargon sinkoilevat dialogissa.

Enronin johtajaa, Kenneth Layta tulkitsee isällisen ankarasti Seppo Maijala. Apunaan hänellä on vitaali ja innovatiivinen mieskaarti; Rauno Ahonen, Sauli Suonpää, Tommi Rantamäki, Sami Uotila, Antti Laukkarinen ja Mika Räinä. Liukasta rahoitusjohtajaa, Andy Fastowta esittää mainiosti Ilkka Forss. Naisenergiaa yritykseen tuo Milka Ahlrothin tulkitsema Claudia Roe, joka saa lopulta tuta, mitä totuuden puhuminen maksaa.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun firmaan tulee uudenajan markkinointiohjus Jeffrey Skilling, karismaattinen Eero Aho. Hänen ideansa on hämmentää uuden kirjanpito-ohjelman avulla markkinoita niin, että kaikki firman osakkeet näkyvät voittoina. Bisnespuhe tehoaa, ja Skilling käynnistää lumipalloefektin.

Eero Ahon röyhkeä karisma toimii ja puree ensimmäisessä näytöksessä. Seksisuhde Ahlrothin hahmoon kuvataan juuri niin kylmästi, kuin mitä bisnesmaailmassa kuvitella saattaa. Ilkka Forss pitää varsinaisen yrityshuijausesitelmän kertomalla sisäkkäisten laatikoiden avulla, kuinka kirjanpitoa huiputetaan.

Ilmaisussa on samaa lakonista metallisuutta kuin ohjaajansa äänessä. Hauska jippo, tai sattuma. Inhimillisyyttä tuo mukaan isäänsä Skillingiä kaipaava pikkutyttö, Maija Kuparinen. Kohtaamisissa on lämpöä, myös lähes aavemaista etääntymistä, koska isin täytyy tehdä bisnestä.

Toinen näytös on kuin Titanicin tarinasta. Yleisö tietää jo, kuinka tulee käymään. Kiinnostavaksi nousee se, kuinka huijarit yrittävät pelastaa peppunsa uppoavasta laivasta.

Kuten sanottu, teos on dokumentaarinen puhenäytelmä. Heiskanen on nähnyt paljon vaivaa rakentaen stooriin brechtiläisittäin niin sanottuja etäännytysefektejä ja koomistakin katsottavaa.

Aho jakaa ruusuja yleisölle, firman nuoret miehet yltyvät seksikkäisiin tansseihin, Rauno Ahonen ilmestyy näyttämölle niin sanotun vatsastapuhujanuken kanssa. Rikasta kongressinaista tulkitseva Helena Haaranen tempaisee mainion cabaret-soolon puuhkaan kääriytyneenä.

Jukka Hakokangas kiertelee näyttämöllä muusikon hahmossa. Tom Wenzel ja Markku Huhtamo tekevät Lehman-veljeksinä hauskan trikin, kun veljesten ääni näyttää tulevan muualta. Yleisön suosikki on kuitenkin Andy Fastowin suunnittelema ns. raptorimalli, jossa firman velat voidaan syöttää, kuin raadonsyöjäliskoille. Lavalle todella astelee Forssin hallinnassa kaksi leppoisaa hirmuliskoa kuin Jurassic Parkissa ikään.

Heiskasen oivaltavasta ohjauksesta, dramaattisesta tarinasta ja äkkiväärästä huumorista huolimatta esityksessä tuntuu olevan valitettava puute. Kaupunginteatterin suuri näyttämö on tämänkaltaiselle puhenäytelmälle liian iso. Intiimimmässä tilassa olisi voinut toteuttaa samat tanssikohtaukset, mutta samalla olisi päässyt näyttelijän iholle. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä, mitä kehossa alkaa tapahtua, kun korttitalo romahtaa. Nyt etäisyyttä on liikaa, eikä mihinkään hahmoon ehdi kunnolla kiintyä.

Tästä puutteesta huolimatta Enron on puhuttelevaa ja hauskaakin teatteria vakavasta aiheesta. Muinoin Dante sijoitti ahneuden keskiraskaaksi synniksi. Mutta hänpä ei tiennyt, mitä globalisaatio ja markkinavoimat merkitsevät. Viimeiseksi katsomoon jäävät kaikumaan kohtalokkaat sanat: ”Maailmaa ohjaa ahneus, kateus, pelko, himo, ilokin, mutta suurin niistä on raha.”

Tiedot

Lucy Prebble: Enron

Helsingin Kaupunginteatteri

SUOMENNOS: Lauri Sipari
OHJAUS: Kari Heiskanen
ROOLEISSA: Eero Aho, Milka Ahlroth, Seppo Maijala, Ilkka Forss, Tom Wentzel, Maija Kuparinen/Elsa Brotherus, Tiia Louste, Rauno Ahonen, Helena Haaranen, Markku Huhtamo, Merja Larivaara, Sauli Suonpää, Tommi Rantamäki, Sami Uotila, Antti Laukkarinen, Mika Räinä
MUUSIKKO: Jukka Hakokongas
LAVASTUS: Antti Mattila
PUVUT: Sari Salmela
ÄÄNISUUNNITTELU: Eradj Nazimov, Jori Tossavainen
VALOSUUNNITTELU: Mika Ijäs
MASKEERAUS JA KAMPAUKSET: Tuula Kuittinen, Jaana Nykänen
Suomenkielinen kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 5.11.2010
Esityksen kesto 2t 20min
Tiedustelut: www.hkt.fi