Julkaistu: 05.10.2010

Carmen

Flamenco-Susiluoto laittaa sanalla koreasti.

Ensin vaikuttaisi, että Saila Susiluoto haukkaa melkoisen ison palan kirjoittamalla Carmen-oopperan inspiroiman runoteoksen. Georges Bizet’n säveltämä ooppera on vuodelta 1875 ja ajan saatossa kypsynyt tyylikkäästi kuin viini – tänä päivänä se on yksi maailman suosituimmista oopperoista. Puuttumalla moiseen standardiin ottaa tietysti riskin: nouseeko kulttuuripoliisin sormi (saati pamppu) tuomitsemaan?

Ensimmäiseltä sivulta lähtien on selvää, että Susiluoto käyttää taiteilijan vapauttaan ja käyttää alkuperäistä teosta etupäässä trampoliinina päästäkseen kisakorkeuteen. Mistä on Carmen, tuo iloluontoinen mustalaistyttö, tehty runoilijan mukaan? No tietenkin ”muovinpätkistä, metallinpaloista, keinoihosta, implanteista, mikropiireistä.”

Susiluoto kirjoittaa sujuvaa kaksituhatlukua kutkuttavilla sci-fi-mausteilla – itse lemmenkone-Carmenkin on kuin suoraan Bladerunnerista tai Galacticasta. Vartiointiliikkeen renki Jose ja tähän rakastunut Mikaela ovat sentään tavallisia kuolevaisia ja miljöönäkin toimivat perusharmaan ostoskeskuksen kulmat. Tämä kolmiodraama on viritetty kreikkalaisten tragedioiden mittaan, eikä sinänsä tarjoa yllätyksiä. Kertojina (laulajina) päähenkilöiden ohella on sen sijaan riemastuva poppoo tarkkisnuorista lähiömammoihin.

Ostarin helmi

Seurauksena näkökulma hajoaa kuin haulisade mutta osumatarkkuus pysyy. Susiluoto on teroittanut yhteiskunnallista kynäänsä, joka tekee nyt ankaraa välitilinpäätöstä lähiöissä. Siellä isättömät lapset varttuvat vain tuplatakseen isänsä virheet tai sitten lapset silvotaan kunnian tähden (tai minkä tähden vaan). Koulujen käytävillä joku kulkee käsiase hupparissaan, joku toinen on matkalla ostarille pommi repussaan.

Tai näin näkee asian ostarin vartijakuoro:

Kylmässä ja nälässä tartutaan aseisiin
kaikki varastetaan mikä voidaan
kun nainen on raskaana, takin alla on kosmetiikkaa

kun poika vetää mattoveitsen esiin ei leikitä enää
me olemme muuri virheen ja sattuman välissä
murheen ja murhan välissä

siunaa koko maailmaa
siunaa vedenjuomu janoisella pelolla
lupiinien häikäisevä huoraloiste
poikkileikattu maisema joka umpeutuu uhmaten kuin haavoitettu mies
keskeltä metsää kasvava ostari silta ihmiset betoni
sen vapisevat tagit:
joku kaatui täällä
kaikki me kuulimme sen.

Rakkauskaan ei kanna, se murtuu alta kuin ensijää, hilseilee muruina maahan kuin laasti elementtitalon seinästä. Tärkeä osa Carmenin tuoteselostetta tai koodia tulee tässä: jos rakastaa kaikkea / on jäänyt rakkautta vaille / tai rakastettu yltäkylläisesti.

Punaisten tarrojen aaria

Tavisten osana on hidas hiipuminen – ja näin rakkaudestakin tulee huonona päivänä väistelty hyvänpäiväntuttu. Sammuvien tunteiden ringissä, vuokrakolmioiden keittiöissä, vaihdetaan tietoa edullisista ostoksista eikä paljon muusta.

Hetkittäin Susiluoto puhuu painavista asioista järkälemäisellä äänellä, tavalla joka on tässä maassa yleensä varattu ernopaasilinnoille tai paavohaavikoille.

Ja miksi valehdella, tehdä asiat järjestyksessä
kun se on lopulta mielivaltainen
ihminen niin täynnä ettei jaksa kantaa itseään
vain sisältä tyhjä on kuvissa kaunis

Tätä jylhää paatosta on hienoa seurata. Samalla Susiluoto on uskollinen juurilleen, hiekkalaatikkolyriikalle, josta nousi aikoinaan hänen palkittu esikoisensa Siivekkäät ja hännäkkäät (2001). Lapsuuden vahva tapa nähdä ja kokea on osa runoilijan DNA:ta – niinpä tässäkin opuksessa nähdään onnellisia äitejä ja tiuskivia äitejä sekä lapsia, jotka osaavat olla maailmassa liian hyvin vaikka maailma ei.

Ostarin koplasta kiinnostavin ei ole päiväperho-Carmen, vaan Jose, omien demoniensa riepottama pettäjä ja jättäjä. Hänelle lähteminen on kyvyttömyyttä jäädä ja jääminen kyvyttömyyttä lähteä – Jose on välitilassa aina, miehenpuoli.

Morsiusneidon viimeinen hidas

Teemat ovat raastavia ja kevennykseksi Susiluoto on palkannut kyynisen morsiusneidon Persefonen, joka heittelee pieniä piikkejä eräänlaisena anti-Amorina (perkele perinteiden paluu kun rakkaus ei riitä). Viimein vanhapiikakin kääntää tosin kelkkansa ja suuntaa kaupungin humuun, seuraa hakemaan: jos haluaa nukkua unia näkemättä / on viisasta elää niiden mukaan.

Susiluodon tekstissä on oivalluksia enemmän kuin keskiverto-copywriterilla: taikuri saa aina naisen (siis puolikkaan) ja kun ruoasta on ylituotantoa, se siirtyy toisiin tehtaisiin (suihkuvoi, vartalojogurtti, persikkanaamio).

Kielellisen ilottelun lisäksi Susiluoto heittäytyy rytmin vietäväksi: useampikin runo on kirjoitettu flamenco-rytmiin. Myös joitain typografisia kokeiluja nähdään – sapelihammastiikerin hammas piirtyy sivulle samaan tapaan kuin Hallin Haitekstin vastaavat, pommipojan viimeistä matkaa siivittää perhonen. Niistä haistaa etupäässä kirjoittajan halun viihdyttää itseään pitkän kirjoitusrupeaman lomassa; mitään ylimääräistä kun ei sinänsä tarvita.

Sana saa siivet jo alkuriveillä, eikä tule alas.

Tiedot

Saila Susiluoto: Carmen

Otava 2010. 118 s.