Julkaistu: 19.11.2009

Deus Vult

Inkariina Simolan hurja spektaakkeli tarkastelee taidetta useista eri näkökulmista nerokkaassa, energisessä esityksessä Ylioppilasteatterissa.

Pessimististen uutisten ja marraskuisen hyhmän keskeltä tuikuttaa Ylioppilasteatterin valo anarkistisesti ja toivoa luovasti.

Käsikirjoittaja-ohjaaja Inkariina Simola on ryhmineen luonut teoksen, joka on mielestäni kaikkea sitä, mitä teatterin tulee olla. Siinä on ajankohtaisuutta, älyä, oivaltavuutta, energiaa, satiiria, notkeaa näyttelijäntyötä ja arvaamaton huipentuma, joka kouraisee syvältä.

Simola on ehdottomasti kiinnostavimpia nuoren polven teatterin tekijöitä. Tahti on kova: viimekesäinen Tunne-detox käsitteli monikerroksisesti tunteiden jättämää kuonaa. Missä välissä hän on luonut komean uuden teoksen, jonka jänneväli on keskiajalta lähes tulevaisuuteen latinan kielineen kaikkineen?

Esityksen alaotsikko on ”Taidevatikaanin viimeiset päivät”. Taide on esityksen keskiössä monesta näkökulmasta ja monimielisesti.

Esityksen alussa katsoja johdatetaan keskiaikaiseen luostariin. Valaistus, savut ja musiikki tukevat mystistä tunnelmaa. Hämäryydestä alkaa erottua munkkiveljestö, noviisit ovat saamassa vihkimystä.

Pääkallojen reunustamasta tornista kalvakka luostarin johtaja Benedict, Jussi Lankoski pirskottaa pyhää taiteen vettä noviisien päälle. Kukin ottaa vihkimyksen vastaan omalla tavallaan, joku peittää itsensä, toista pyhä taide selvästi kirvelee, kun taas Sini Tunturiston esittämä Fabrizio ottaa kasteen vastaan maireasti hymyillen.

Yksinkertaisella kuvalla luodaan koskettava oivallus itse kunkin, myös katsojan ominaislaadusta. Mieleen tulee väkisinkin Umberto Econ hieno luostariromaani Ruusun nimi.

Koulutus luostarissa jatkuu latinan sekoittuessa hullunkurisen hauskasti suomenkieleen. Teoksen teksti on äärimmäisen mehukasta ja älykästä. Kun noviisi turhautuu, hän puuskahtaa toverilleen, että jokin seikka on ”ihan rectumista!” Puhekoulutusta näyttelijät ovat saaneet Laura Vehkaselta.

Eräs munkeista on Johnny Depp- karismaa omaava Ville Muhonen, joka opettaa noviiseille pyhien savujen, eli tötsyjen vetämistä. Noviisit tarkkaavat vakavina, kuinka sätkä kääritään. Kyllähän nyt taiteilijan imagoon kuuluu suupielestä roikkuva sätkä.

Kaikki eivät taiteen poltetta kestä. Verevän, alttoäänisen Annika Aapalahden tulkitsema Domicus sortuu spiritukseen. Hänellä on monta, monta kohtalotoveria.

Luostarin palvelijoina toimivat kommandoiksi puetut, pitkätukkaiset sveitsinkaartilaiset Annika Laurén ja Pyry Äikää. He eivät taiteesta ymmärrä, sillä heidän kutsumuksensa on konkreettinen palvelu. Surullisilta romansseiltakaan ei vältytä, kun eri heimolaiset ihastuvat toisiinsa, kuin Menninkäinen ja Päivänsäde. Laurénin hahmo saa tuta, kuinka käy kun sekaantuu ”taiteilijaan”.

Luostarissa tutkitaan ja tuotetaan taidetta. Välillä munkit lähtevät Capitoliumiin, eli Rooman hallinnolliseen keskukseen myymään tuotteitaan. Mainiossa kohtauksessa munkit toimivat ”feissareina” tarjoten Kiasman mainoksia ohi kiitäville kansalaisille.

Kiira Sirolan ja Niina Mönkkösen esittämät hienostonaiset ovat kiinnostuneet sirkuksesta ja ”taiteesta” ja näin luostarin sekularisoituminen alkaa. Luostarissa järjestetään uskomaton performance-show uteliaiden kansalaisten tyydyttämiseksi. Simola ottaa nerokkaasti esiin yhden taiteen perusparadoksin: ”Luulen, että haluatte nähdä tätä” ohittaa määreen ”haluan näyttää tämän”. Taiteen pyhyys likaantuu ja romuttuu, ensimmäinen puoliaika päättyy kaaokseen ja lohduttomuuteen. Onko taide kuollut?

Taide ei kuollut, vaan se nousee kuolleista absurdina mutanttina esityksen toisessa jaksossa. Luostarin jäännökset on siivottu pois ja YT:n näyttämö ottaa vastaan uuden harrastajateatterin jäsenistön. Jos on joskus nähnyt, tai itse toiminut vuosikymmeniä kasassa olleessa harrastajateatterissa, ei voi välttyä myötähäpeältä. Simola marssittaa lavalle kaikkein uskomattomimmat karikatyyrit: Ne, jotka vuosikymmenten kokemuksella tietävät kaiken, sekä ne, joille tärkeintä on olla lavalla hyvännäköinen ja ne, joille teatteriharrastuksessa tärkeintä on kiva yhteishenki. Kiira Sirola luotsaa suurien silmälasiensa takaa ryhmää söpöilevällä, tunnistettavalla huumorilla.

Takapiruna ryhmässä toimii väkivaltainen kuumakalle, jota Ville Muhonen tulkitsee. Hänen johtamaansa hippikommuuniin tiivistyvät kaikki ne karmeimmat taiteeseen liitetyt kliseet. On lasten laiminlyöntiä, punaviinin kittausta, vapaata seksiä, hitaasti spermasta täyttyvä maailmanmenestykseen johdattava kukkavaasi-installaatio ja käsikirjoitus, joka ei koskaan valmistu.

Satiiri on terävimmillään kohtauksessa, jossa Sirola on ystävättärensä kanssa Vanhan joulumyyjäisissä. Naiset pohtivat miehiään, jotka silti ansaitsevat heidän rakkautensa, koska ovat ”taiteilijoita”. Välillä näpäytetään pikkuruista bongoa, koska siinä on niin jännän shamanistinen ääni!

Esitykseen liitetty videoklippi tuo mukaan ajankohtaisuutta toisenlaisesta näkökulmasta. Tyylikkäät uutisankkurit, Maija Tverin ja Ella Lahdenmäki raportoivat eduskuntatalon edessä olevasta taiteilijamielenosoituksesta. Koko kaupunki on sortumassa kaaokseen taiteilijoiden takia. Onneksi on taviksia, jotka puolustavat tervettä järkeä.

Satiiri alkaa salakavalan julmasti kiertyä kohti ydintä. Onko taide itsessään pyhää ja jos on, meneekö tämä pyhyys ihmisen itsensä yli? Entä kuinka käy, jos pyhyys alistetaan latteuden, itsekeskeisyyden ja erikoisuuden tavoittelun alle? Esityksen apokalyptinen loppuratkaisu kouraisee syvältä.

Simolan teos osoittaa, kuinka älykkäällä, satiirisella ja rankallakin teatterilla on kysyntää ja kosketuspintaa. Kaikki eivät halua vain arjesta irrottavaa hömppää. Deus vultin nuoresta, energisestä esiintyjäkaartista paistaa sitoutumisen voima. Jopa teoksen viime metreillä toteutuu verenmakuinen elämänohje: Kaveria ei jätetä, vaikka hän olisi ideologialtaan eri puolella rintamaa. Se vetää nöyräksi. Onnitteluni Ylioppilasteatterille!

Tiedot

Deus Vult - Taidevatikaanin viimeiset päivät

OHJAUS JA KÄSIKIRJOITUS: Inkariina Simola
ROOLEISSA: Maria Peltovuori, Sini Tunturisto, Maija Tverin, Laura Rantanen, Ronja-Maaria Ojala, Ella Lahdenmäki, Jussi Lankoski, Antti Autio, Annika Aapalahti, Kimmo Hokkanen, Ville Muhonen, Annika Laurén, Pyry Äikää, Kiira Sirola, Niina Mönkkönen
VALOSUUNNITTELU: Valtteri Mastola
ÄÄNISUUNNITTELU: Inkariina Simola, Ulla Varis
LAVASTUS JA PUVUSTUS: Työryhmä
NÄYTTÄMÖPUHEEN HARJOITUS: Laura Vehkanen
OHJAAJAN ASSISTENTTI: Tuomas Kokko
TUOTTAJA: Kukka-Maaria Vuorikoski

Kantaesitys Ylioppilasteatterissa 14.11.2009
Tiedustelut: www.ylioppilasteatteri.fi