Julkaistu: 30.10.2009

Jälleenlöydetty aika

Q-teatterin Jälleenlöydetty aika kehrää Marcel Proustin romaanisarjan aineksista pakahduttavan kokonaisuuden, joka rakentaa draaman katsojan mieleen.

”Me olemme kaikki tietoisia siitä, että meillä on jatkuvasti kasvava paikka ajassa...” Q-teatterin näyttämöllä pyöritään yli kolme tuntia kestävän esityksen ajan muistin, ajan sekä tietysti rakkauden kysymyksissä.

Mitä muisti ja aika tekevät rakkaudelle? Ja mitä rakkaus tekee muistille ja ajalle? Kaikki muuttaa muotoaan, jokainen hetki on heti jo mennyt. Miten ihminen tässä epävarmuudessa oikein suunnistaa, millaisen perustan se antaa hänen identiteetilleen?

Jälleenlöydetty aika voi avautua monesta kulmasta, mutta siitä hohkaa ennen kaikkea tämän päivän epävarmuus, tai ainakin sitä voi lukea nykyajan epävarmuuksien keskellä elämäänsä hahmottavan ihmisen kuvana. Näenkin, että Q-teatterissa viime vuosisadanvaihteen ja ensimmäisen maailmansodan ajan epookki ei lopulta ole niin tärkeää, vaikka romaanin yksityiskohtia on valikoitu materiaaliksi runsaasti. Ne muodostavat suorastaan koko ajan teoksen ympärillä vellovaan meren.

Suuret teemat luovat Q-teatterin Jälleenlöydetyn ajan. Muutenkaan ei ole kyse mistään raapaisusta: ohjaaja Fiikka Forsman ja dramaturgi Seppo Parkkinen ovat tehneet valtavan työn, mutta tehneet sen niin, etteivät pinnistely näy mistään. Jälleenlöydetty aika ei ole raskas, vaikea tai edes suurta lukeneisuutta vaativa esitys. Tietysti se antaa alkuperäisteoksen tuntijoille erilaisen kokemuksen kuin niille, joille Proustin (1871-1922) romaanisarja Kadonnutta aikaa etsimässä (julkaistu vuosina 1913-1927) ei ole tuttu.

Proustin romaanisarjasta dramatisoitu näytelmä ottaa aineksensa koko sarjasta, mutta ennen kaikkea sen viimeisestä romaanista. Dramatisoinnissa on säilytetty sarjan valtava runsaus, sen osin tajunnanvirtamainen, mutta silti tarkan runollinen, intensiivisyydessään hengästyttävä kieli sekä henkilögalleria.

Kaksi vuotta sitten Q-teatterissa esitetty Peltirumpu oli myös Forsmanin ja Parkkisen yhteistyö. Parkkinen on tehnyt uransa aikana huomattavan määrän romaanidramatisointeja. Useimmiten hän on tarttunut teoksiin, jotka eivät pintatasolla vaikuta kovin draamallisilta. Q-teatterin valinta on myös rohkea. Kaikkien muiden teattereiden tonkiessa kansalaissotaa muistuttaa se ensimmäisen maailmansodan eurooppalaisesta kontekstista.

Proustin romaanisarja kertoo muistamisesta, siitä miten se viime kädessä rakentaa meistä jokaisen. Ihminen on muisti. Kadonneen ajan voi saada takaisin muistamalla, taiteen avulla. Sen oivalluksen kautta esitys kiertyy lopussa taas alkuun. Aika ei ole lineaarista, vaan pyörivää liikettä, aika toimii esityksessä muistin tavoin. Ihminen ei muista kronologisesti, vaan välähdyksittäin, liittää tapahtumia ketjuiksi, tekee vertailuja, jäsentää, luo kerrostumia, takertuu pieniin yksityiskohtiin, luo suuria kaaria.

Q-teatterin esityksessä lähes tyhjän lavan keskellä on ympyrä, jonka ympärillä esitys pyörii, liukuu ja tanssii. Keski-ikäinen päähenkilö Marcel (Hannu Kivioja) palaa parantolasta ensimmäisen maailmansodan aikaiseen Pariisiin. Hän yrittää osallistua seurapiirielämään, mutta huomaa koko ajan, että asiat ovat muuttuneet. Hänen suhteensa ihmisiin, jotka hän on tuntenut, ovat lopullisesti muuttuneet ja hän lähtee osin muistelemalla hakemaan nyt niin erilaisilta tuntuviin ihmisiin otetta.

Nuorta Marcelia esittää Ylermi Rajamaa ja lopuksi lavalle tulee vielä pikkupoika Marcelkin. Tärkeissä rooleissa nähdään keveästi, ilmavasti ja yhtä aikaa sekä luonnollisesti että poseeraavasti näyttelevä joukko. Marcelin nuoruuden rakkaus Albertine (Niina Koponen) sekä vanhat eriasteiset ystävyys- ja rakkaus- ja eroottissävyiset suhteet niin naisiin kuin miehiin muodostavat vyyhdin, joka aluksi vaikuttaa mielivaltaiselta, mutta lopulta, hetki hetkeltä, henkilöhahmot tulevat yleisölle tutuiksi.

Koko Q-teatterin joukko (Taisto Okasanen, Annu Valonen, Leo Honkonen, Joonas Saartamo, Tytti Junna ja Outi Kavén) näyttelee päällekkäiset ja muuttuvat roolinsa uskomattoman kirkkaasti, selväpiirteisellä rytmillä. Herkkävireinen visuaalisuus ulottuu roolihahmojen eleistä sivuille aukeaviin oviin ja kehämäistä rakennetta tukeviin Jukka Kyllösen valoratkaisuihin. Valot luovat pehmeitä kaaria ja muuttavat mielentiloja, ne myös rakentavat koko ajan Marcelin muistia. Niillä myös noukitaan yksityiskohtia katsojille kuin leikiten. Esimerkiksi loppukuva, pimeässä hohtava teekuppi, on niin kaunis, että sydäntä särkee.

Juha Tuiskun äänimaailmaan on poimittu romaanista yksityiskohtia, mutta samalla tai ennen kaikkea, ne heijastavat Marcelin sisäistä, epävakaata maailmaa. Riitta Röpelisen pukujen epookkiviittaukset saavat ristiriitaa myös ristiinpukeutumisesta. Viiksekkäät naiset ja rinnakkaat miehet muistuttavat siitä, mitä kaikkea on virallisessa historiankirjoituksessa lakaistu maton alle.

Jälleenlöydetty aika ei tule katsojan iholle, mutta laskostuu kerros kerrokselta katsojien mieliin ja kypsyy hitaasti mutta varmasti lopun pakahduttavaan finaaliin, jossa Marcel saa vielä kerran nähdä nuo kaikki ihmiset, joihin hänen muistinsa on kiinnittynyt.

Tiedot

Jälleenlöydetty aika

Dramatisointi: Seppo Parkkinen
Ohjaus: Fiikka Forsman
Lavastus ja valot: Jukka Kyllönen
Pukusuunnittelu: Riitta Röpelinen
Äänisuunnittelu: Juha Tuisku

Rooleissa: Hannu Kivioja, Outi Kavén, Annu Valonen, Taisto Oksanen, Leo Honkonen, Niina Koponen, Joonas Saartamo, Ylermi Rajamaa, Tytti Junna