Julkaistu: 30.09.2009

Viidakkokirja

Jukka Rantasen ohjauksessa Kiplingin rakastettu lastenkirja tuodaan tähän päivään tyylikkäästi ja energisesti. Mowglia tulkitsee herkästi Marja Salo.

Voi kun legendaarinen kriitikko Jukka Kajava olisi näkemässä, mitä Kansallisteatterissa nyt, vuonna 2009 tapahtuu. Hän oli aikoinaan huolissaan teatteritaiteen tulevaisuudesta ja etenkin nuorille suunnatusta, silloin olemattomasta ohjelmistosta. Nyt odotus palkitaan. Toivottavasti Jukka myhäilee pilvenreunalta, kun kaimansa Jukka Rantanen lataa yleisön eteen kattauksen vailla vertaa: Viidakkokirjassa on huumoria, säpinää, rankkuutta, seksikkyyttä ja koskettavuutta. Tekisi mieli halata jokaista proggiksen tekijää ja sanoa: You rock!

Rudyard Kiplingin ajaton ja rakastettu teos on muuttunut Michael Baranin suomennoksessa ja Rantasen ohjauksessa hurjaksi tulevaisuuden cyber-punk spektaakkeliksi. Aleksander Mörk Eidemin sovitus on uskollinen alkuperäisteokselle. Itse rankan lapsuuden kokenut Kipling nivoi tarinaansa koskettavia teemoja hylkäyksestä ja oman itsen löytämisestä. Päähenkilö Mowgli (Marja Salo) on löytölapsi, jonka omalaatuinen susiheimo adoptoi. Viidakonlait ovat karuja ja Mowgli joutuu opettelemaan eläinheimojen ja reviirimerkkien tunnuksia. Seikkailujen ja surujenkin kautta hän kasvaa vastuuntuntoiseksi ihmiseksi.

Rantasen ohjauksessa eletään yllättäen tulevaisuuden Helsingissä, josta ihmiset ovat kaikonneet. Anarkia ja viidakon meininki kukoistavat kirjaimellisesti. Katri Renton lavastuksessa lavalla retkottaa hajonnut rautatieasema. Käsiohjelmassakin kuvataan mieltä kiihottavasti, kuinka nopeasti luonto ottaisi omansa takaisin, jos stadi tyhjenisi ihmisistä. Onko kyseessä utopia, vai dystopia (pahin vaihtoehto), jää kunkin mietittäväksi. Rantasen kuvasto askartelee kiinnostavasti samoilla jäljillä, kuin Smedsin Mental Finland samalla näyttämöllä, mutta viihdyttävämmin.

Alussa Mowgli adoptoidaan heimoon, jota emännöi hauskasti tekovatsassaan keikkuva vanha Raksha, Katariina Kaitue. Ville Keskilän tulkitsema uusnatsilta näyttävä Shere Khan ei pidä yhtään ajatuksesta, että ihmislapsi otetaan heimoon. Juhani Laitalan liikuttava, venäjääkin mongertava Baloo ottaa raskaan kasvatustehtävän vastaan. Aikaa kuluu, Mowgli kasvaa ja Laitalan kasvatusmetodit alkavat tuntua epäilyttäviltä. Mowgli saa jatkuvasti litsareita, kun otto-isä yrittää opettaa viidakon vaarallisuutta.

Varsinaiseen sateenkaariperheeseen liittyy neuvonantajaksi Jani Karvisen aivan ihanasti tulkitsema Bagheera, musta pantteri. Hän on korkokengissään huojuva parimetrinen drag-queen. Tarja Simosen puvustuksessa on muutenkin pikantteja ja hurjia yksityiskohtia.

Juha Mäkelä tulkitsee charmikkaasti harmaantunutta laumanjohtajaa ja energisestä Ilja Peltosen esittämästä Phaosta juonitellaan uutta johtajaa. Katariina Kaitue ilmestyy takaisin yliseksikkäänä, Tarantinon Kill Bill -kuvastoa hyödyntävänä käärmenaisena. Mikko Montosen suunnittelemassa taistelukoreografiassa samuraimiekat viuhuvat kahdeksan tanssijan avustuksella.

Esityksen ehdoton namupala on Anna Paavilaisen ja Emilia Sinisalon tulkitsema apinakaksikko Topi ja Jopi. He ovat todellisia pissiksiä ja säkättävät nopeaa nasaalia. Eivätpä olisi Nylon Beatin tyttöset arvanneet, että heistä tulee Suomalaista kansanperinnettä ja teatterin kuvastoa!

Timo Hietalan suunnittelema äänimaisema on omaa luokkaansa. Balladit, punk ja räp vuorottelevat svengaavasti. Erityisen mainio on esityksen livemuusikko Sara Puljula. Häneen tykästyin viimeksi Kaupunginteatterin . Nyt Puljula vonguttaa ja kilkuttaa ties mitä vitkuttumia ja on hauskasti kokoajan tarkkana läsnä kommentoiden äänillä tapahtumia.
Matti Tiilaman valoissa vilkkuvat välillä strobot ja lopussa katsomon yllä näkyy ihanan kaunis tähtitaivas.

Esityksen ikäraja (10 vuotta) mietityttää ja on puhuttanut katsojia Ylen kulttuuriuutisia myöten. Miksi Rantanen on valinnut sarjakuvistakin tuttuun teokseen kuvaston ja tyylin, joka ei sovellukaan lapsille? Pohdimme tätä asiaa kumppanini ja muutaman rouvan kanssa väliajalla. He olivat ehdottomasti ikärajan kannalla. Mielestäni asia ei ole niin yksinkertainen.

Viidakkokirja on kasvukertomus ja sellaisena Rantanen sen hienosti esittelee. Salon kauniisti tulkitsema Mowgli kyselee ja joutuu oppimaan monenlaisia asioita elämästä. Eräs näistä opeista on eksistentialistinen tuska, kun etsii omaa paikkaansa. Monet näytelmän hahmoista rakastavat Mowglia vilpittömästi, mutta eivät kaikki. On myös pettureita ja pahiksia.

Mikä sitten olisi oikea ikä kertoa lapselle, että kaikki asiat maailmassa eivät ole vain ”kivoja”. On toisaalta viidakon laki, mutta myös inhimillisyys, on kuolema ja on ihana, ihana elämä. On rumuutta, mutta on myös kauneutta. Kurkkua kuristavassa loppukohtauksessa Salo lähtee viidakosta ihmisten luo. Hän on oppinut jotakin hyvin tärkeää ja ulvoo raivokkaasti ja komeasti elämän ylistystä. Eikö teatteri voisi nimenomaan olla se paikka, jossa lapsi tai nuori voisi käsitellä elämän rankkojakin teemoja turvallisen vanhemman seurassa.

Tiedot

Rudyard Kipling: Viidakkokirja

SOVITUS Aleksander Mörk-Eidem
SUOMENNOS Michael Baran
OHJAUS Jukka Rantanen
ROOLEISSA Marja Salo, Juhani Laitala, Jani Karvinen, Jouko Keskinen, Ville Keskilä, Petri Liski, Juha Mäkelä, Ilja Peltonen, Anna Paavilainen, Emilia Sinisalo, Katariina Kaitue, Pete Lattu, Harri Nousiainen
TANSSIJAT Ida Huhtala, Sonya Lindfors, Eeva Ranta, Elina Räisänen, Kirsi Tikka, Samuli Riik, Sulevi Sihvola, Seppo Välinen
LAVASTUS Katri Rentto
PUVUSTUS Tarja Simonen
VALOT Matti Tiilama
MUSIIKKI JA ÄÄNIMAISEMAT Timo Hietala
MUUSIKKO Sara Puljula/Ricardo Padilla
KOREOGRAFIA Tiia Teuronen
TAISTELUKOREOGRAFIA Mikko Montonen
VIDEOSUUNNITTELU Jenni Valorinta

Ensi-ilta Suomen Kansallisteatterissa 9.9.2009
Esityksen kesto väliaikoineen runsas kaksi tuntia