Julkaistu: 24.09.2009

Sellainen kuin – päällekirjoituksia hyvään

Sellainen kuin – päällekirjoituksia hyvään kurkottaa ihmisen hyvään olemiseen rohkeasti ja ja monin tuorein keinoin.

Jos yhteiskunnallista idealismia saakin usein kaivata suomalaiseen valtavirtateatteriin, niin teatteri-instituution kokeilevalla laidalla sitä riittää.
Sellainen kuin on 2006-2007 esitetyn, näkemisen ja näkyvyyden problematiikkaa pohtineen Pimeä Projekti -esityssarjan itsenäinen jatko-osa.

Teos purkaa perinteisen teatterin esittäjän ja katsojan sekä näyttämän ja katsomon vastakkainasettelut lähes kokonaan, yhtä kunnianhimoisin ja samansuuntaisin pyrkimyksin kuin monet viimeaikaiset kokeilevat teatteriesitykset. Tarkoituksena on hahmotella kestävämpää vaihtoehtoa länsimaiselle, yhteisyydestä ja luonnosta vieraantuneelle yksilöminälle, joka on nykymaailmassa melkein kaiken pahan alku ja juuri.

Sellainen kuin lähestyy yksilöllisyyden ongelmaa erityisesti sellaisten filosofisten vastakkainasettelujen avulla kuin käsitteellistäminen/kieli – (fyysinen) oleminen sekä subjekti/objekti - (kestävä)ihmisyys. Teos kurottautuu yhteiskunnallisilta ajattelijoilta lainattujen teesikatkelmien avulla reippaasti utopian puolelle ja käsityskyvyn tuolle puolen: olemiseen jonka eettisyys mahdollistuu vasta kun hyväksytään ihmiselämän pohjimmainen tarkoituksettomuus, hyvään joka saadaan aikaan luopumalla käsitteellistämiseen pohjaavasta moraalista.

Teos on kaksiosainen; ensimmäisen osan nimi on Aika ajattelemiselle. Se koostuu mm. liikkuvasta kuvasta, ääniesseestä joka kuunnellaan esitystilassa olevista kuulokkeista, valosta ja esineistä sekä ”meistä jotka olemme toisten sijaan, ja niistä joiden sijaan olemme.”

Valaistus esitystilassa on punainen ja kaksi oranssia hälytysvaloa vilkkuu. Vaaditaan selvästi huomiota, mutta mille? Esityksen työryhmän jäseniä seisoskelee ja istuskelee huomioliivit päällä, kuin oltaisiin tietyömaalla – paitsi että ”näyttelijöillä” on myös side silmillä. ”Katsojien” ja ”näyttelijöiden” rajaa ei voi täydellä varmuudella erottaa, sillä kukaan ei puhu tai pyri kommunikoimaan, eikä kaikilla tilassa olevilla työryhmän jäsenillä ole päällään huomioliiviä tai silmäsidettä.

Tilaan asetetuissa näytöissä liikkuu monotonisia mustavalkokuvia luonnonkohteista, jotka eivät tee mitään. Tilan takaosaan on aseteltu satunnaisilta vaikuttavia esineitä.

Esityksen äänitteissä vuorottelevat osiot, joissa kuullaan yksitoikkoista musiikkia ja luonnonääniä, ja osiot, joissa luetaan tai referoidaan filosofisen perinteen tuottamia pohdintoja hyvästä, toiseuden käsittämisen mahdollisuudesta sekä vaaroista, jotka sisältyvät ihmisen taipumukseen hallita todellisuutta kielen avulla.

Kuulokkeista kuuluva filosofinen teksti johtaa teoksen sanomaan ja toimii samalla käsitteellisen jargonin paraatiesimerkkinä, joka asettuu fyysisen, passiivisuutta ja pyrkimyksettömyyttä ilmaisevan installaation vastakohdaksi. Se varoittaa teokseen osallistujaa ajattelemasta liikaa, pyrkimästä käsittämään teosta käsitteellistämällä sitä.

Teoksen ensimmäisessä osassa hyvää luodaan siis subjektin ja objektin rajan häivyttämisellä ja korvattavuudella: kuka tahansa ”esiintyjä” voitaisiin periaatteessa korvata toisella, yhtä hyvin ”katsojalla” kuin työryhmän jäsenelläkin. Sitä luodaan kieltäytymällä hallitsemasta havaittua todellisuutta tai toista (ihmistä) kielellistämällä ja yrittämällä käsittää. Ideana on vain olla, ja mahdollisesti olla toisen sijasta –käsiohjelmassakin siteraatun filosofi Giorgia Agambenin vision mukaisesti.

Esityksen toinen osa, Aika havaitsemiselle, kirkastaa ja konkretisoi hyvin teoksen merkitystä, joskin sillä on osittain myös aivan oma merkityksensä. Se ottaa esitys-installaation sisällä käyttöön totunnaiset katsojan ja esittäjän roolit sekä esitystilan ja katsomon erottelun. Installaation sisällä alkaa tanssiesitys, joka koostuu viiden tanssijan osittain improvisoiduista ”ruumiillisista ehdotelmista”. Ensimmäisessä osassa vain kuulokkeista kuunneltavissa ollut äänite kuuluu nyt teatteritilan kaiuttimista ja tulee näin osaksi yhteistä olemista.

Muuta tilaa kirkkaammassa, valkoisessa valaistuksessa esitettävä tanssi on sekin kaksijakoinen. Nietszchen viisauksien ja Homeroksen kuolemasta kertovan äänitteen ”tahdissa” mainiot tanssijat matkivat toisiaan, esittävät erilaisia fyysisiä maneereita ja pakottavat ruumiinsa hankaliin asentoihin. Yksinkertaistettuna he esittävät ihmisen yletöntä tarkoitushakuista touhukkuutta. Heidän takanaan muuttumattomana pyörivässä videossa hyytelömäiset meduusat jatkavat kellumistaan, ja amme sitä ympäröivine omenoineen seisoo tyhjänä paikoillaan.

Valaistuksella korostettu kontrasti tanssiesityksen ja muun installaation välillä on toimiva. Ympäristön passiivisuus tekee hyvin fyysisestä tanssista yhtä aikaa liikuttavan, naurettavan ja surullisen.

Lisäksi tanssin myötä päästään länsimaisen filosofian tasolta idän zeniläisyyden puolelle –siihen, miten tehokas biologispohjainen, fyysinen elekieli on yhteisten merkitysten ja ymmärryksen luomisen keinona verrattuna teoreettiseen (yksin)ajatteluun.

Kekseliään ja monitasoisen esityksen heikkous palautuu osittain samaan lähtökohtaan kuin sen vahvuudetkin: työryhmän yritykseen integroida monta nykyihmisen suurta kaksijakoisuutta ja monenlaisia – yhtä aikaa esittäviä ja esittämisestä kieltäytyviä - elementtejä ja ilmaisukeinoja samaan pieneen esitystilaan ja 70 minuuttiin. Pyrkimyksetöntä olemista ja ”luonnonmukaisempaa” yhteisyyttä liputtava Sellainen kuin vaatii tulkintaa ja yksityistä ajattelua niin ponnekkaasti, että ampuu osittain itseään nilkkaan.

Tiedot

Sellainen kuin – päällekirjoituksia hyvään

Kiasma-teatterissa
To 24.09. klo 19:00
Pe 25.09. klo 19:00
La 26.09. klo 19:00
Su 27.09. klo 15:00 &
Ke 30.09.2009 klo 19:00

Helsingin Esitystaiteen Keskus
Työryhmä:
Masi Eskolin, Timo Heinonen, Olli Kontulainen, Hanna Korhonen, Maija Nurmio, Anna Nykyri
Heikki Paasonen, Elina Pirinen, Tuukka Vasama, Heidi Väätänen, Miikka Ahlman ja Ilkka Pitkänen.

Kesto: n. 70 min