Julkaistu: 20.05.2009

Fatum

Jos kevään lehtivihreys ottaa päähän, kannattaa suunnata kohti Käpylää ja Ilves-teatteria. Fatum tarjoaa radikaalisti pimeyttä, apokalyptisiä näkyjä ja syvällisten totuuksien pohdintaa kierolla huumorilla.

Metropoliasta teatteri-ilmaisun ohjaajaksi valmistuva Juha Koistinen on käsikirjoittanut ja ohjannut Ilves-teatteriin lopputyökseen teoksen, jossa on vaikutteita Raamatusta, kauhuleffoista ja metal-bändeistä. Nämä visiot tuodaan intiimiin, pieneen tilaan. Kunnianhimoa ei todellakaan puutu, sillä Koistisen visioissa on jotakin aivan ainutlaatuista. Apuna hurjassa meiningissä on ollut ohjaava opettaja, tyylitajuinen Jani Tihinen.

Astumme mustaan teatterisaliin, joka alkaa täyttyä savusta. Pimeyden keskeltä nousee uhkaava äänimaisema. Pahaenteiseen tunnelmaan, utuiseen valokiilaan ilmestyy itse arkkienkeli Mikael (Anssi Hyvänen). Hän julistaa pahojen aikojen koittaneen. Efektoitu ääni tärisyttää penkkejä.

Tyyliteltyyn kohtaukseen lipuvat mukaan arkkienkelit Rafael (Joonas Kuokkanen) ja voimallinen Uriel (Paavo Makkonen). Ollaan painavien asioiden äärellä, tuomiopäivästä on kyse.

Koistinen härnää katsojaa, sillä esityksen alun raskaudessa on jotakin koukuttavaa ja samalla kornia. Palleaiskuna tulee teatterijippo, eli näytelmä näytelmän sisällä. Katja Tuularin stailaamat synkät enkelit ovatkin käsikirjoituksen kanssa hukassa.

Eksistentialistiset peruskysymykset nivoutuvat ohjaajan ja käsikirjoittajan pahimpaan painajaiseen: ei ole ideoita ja aika loppuu kesken. Esityksen nimi, Fatum, viittaa kohtalon kiroukseen ja sen toteutumiseen. Eli proggis on pakko saada tehdyksi, muuten joutuu vähintään helvettiin!

Esitys on oudoimmillaan - tai hauskimmillaan - kohtauksessa, jossa enkelit pitävät ”palaveria” replikoiden hitaasti matalin mörähdyksin, hurjiksi meikattujen kasvojen tuskin erottuessa savun keskeltä. Ohjaaja/ Mikael yrittää pitää lankoja käsissä, mutta käsikirjoittajan/Urielin ideat ovat liian hämäriä. Kohtauksen toimivuutta lisää sen tunnistettavuus teatterimaailmassa.

Kolmikko ei ole täydellinen ilman enkelten sanansaattajaa, Gabrielia (Lauri Niskanen), joka liittyy ”nimellisen eksistentialistisen pääsykoetehtävän” jälkeen enkelten armeijaan. Gabriel tuo mukaan myös seksuaalista säpinää, ilmoittihan hän aikoinaan eräälle Marialle tämän raskaudentilasta…
Naiseutta esityksessä edustaa itse Venus (Laura Ikonen), joka pistää arkkienkeleiden päät pyörälle, enkä yhtään ihmettele. Ikonen on varsin sensuelli ja arvoituksellinen ilmestys.

Tässä esitys notkahtaa vähän perinteisemmille linjoille, eli miten teatteriporukassa aina miehet kilpailevat ainoan naisen suosiosta. Niskanen ja Kuokkanen alkavat kirjaimellisesti kukkoilla toisilleen. Homma on kuin Shakespearea: toinen rustaa runoa, toinen taas kohentelee sepalustaan. Synkistely pysyy kuitenkin tyylikkäästi yhteisenä linjana ja absurdius nousee kunniaan.

Koistinen on kirjoittanut tekstiin myös työryhmän keskinäistä prosessointia. Emme tiedä, mikä on totta, mutta tämä osuus herätti mielenkiintoni. Esimerkiksi Anssi Hyvösen Mikael muuttuu jopa sympaattiseksi hahmoksi yrittäessään roolista käsin hyvästellä ryhmäänsä. Taivaallisten sotajoukkojen komentaja ei voi sanoa mitään kevyesti, ei myöskään liikuttunut Hyvönen.

Makkosen tulkitsema Uriel taas ei haluaisi millään kirjoittaa tragediaa. Omaan tuoliinsa kyyristynyt, väsynyt arkkienkeli on uskomaton näky. Taitaa olla niin, että metallijengin tuomiopäivämeiningissä on lopulta jotakin hellyttävää: maailman tuskan ottaminen omille harteille.

Porukka tekee kelpoa näyttelijäntyötä, joka tällä kertaa on kilpailua savun ja Antti Puhakan laatimien valojen kanssa. Vastavalo paljastaa hyvän tai huonon ryhdin, ja utuinen hämäryys korostaa äänen merkitystä. Hyvösellä ja Makkosella on komeat bassot, jotka toimivat hyvin pienessä tilassa. Hyvönen on varsinainen teutoni, Makkonen taas luontaisesti syvän inhimillinen.

Niskanen ja Kuokkanen ovat mainio taistelupari Venuksesta kilpaillessaan. Niskasella jopa ylilyöntiasema, johtuen janivolanen-maneereista. Toimii, mutta vastanäyttelijällekin voisi antaa tilaa. Venuksena Laura Ikonen on hurmaava nuori näyttelijätär, mutta olisiko ollut niin, että savut tekivät tepposen muillekin kuin minulle. Teatterisavu on efektinä hyvä, mutta se kuivattaa limakalvoja, eli ääni menee. Ikosen kaunis ääni kuulosti hyvin nuhaiselta, eikä syy ole välttämättä kevätpölyjen.

Tällaisessa tyylilajissa äänimaailmalla on suuri merkitys. Jere Kouhian soundit ovat lähes kohdallaan. Mörinän seassa kuulas harppu toi uskottavuutta, mutta lomassa oli myös turhaa improhempeilyä ja jazzia.

Rohkeudessaan ja kokeellisuudessaan Fatum on kiinnostava teatterielämys, sillä eihän ole valoa ilman pimeyttä.

Tiedot

Fatum

OHJAUS JA KÄSIKIRJOITUS: Juha Koistinen
ROOLEISSA: Anssi Hyvönen, Laura Ikonen, Joonas Kuokkanen, Paavo Makkonen, Lauri Niskanen
VALOT: Antti Puhakka
ÄÄNISUUNNITTELU: Jere Kouhia
PUVUSTUS: Sirkku Angeria
MASKEERAUS: Katja Tuulari
OHJAAVA OPETTAJA: Jani Tihinen
TUOTTAJA: Hanna Häyhä, Harri Hertell

Esitykset Ilves-teatterissa 20, 21, 23, 25, 27, 28.5 klo 19.00