Julkaistu: 16.04.2009

Avara on tämä ranta

Kansallisteatterin kevään viimeinen ensi-ilta Avara on tämä ranta päästää lähelle ihmistä. Näyttelijäntyöltään epätavallisen luontevasti avoin esitys ei hae tehoja raflaavuudesta. Novellimainen rakenne jättää konfliktit jopa turhankin siististi pinnan alle.

Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä nähdään Simon Stephensin Avara on tämä ranta Joakim Grothin ohjaamana. Avara on tämä ranta kertoo sukupolvien ketjusta ja onnettomuuden kohtaamisesta. Keski-ikäinen pariskunta Peter Holmes (Valtteri Tuominen) ja Alice Holmes (Sari Puumalainen) joutuu pitkän pinnistelyn jälkeen kohtaamaan menetyksen ja surun. Isoisän (Juhani Laitala) ja isoäidin (Elli Castrén) merkitys kummittelee perheen kohtalon taustalla. Viinaanmenevä ja karski ukki saa kuulla pojaltaan ja pojanpojaltaan ankaraa kritiikkiä. Ukin myötä näytelmään rakentuu traaginen, jopa psykohistoriallinen juonne, josta löytynee samastumispintaa suomalaisille.

Tuomisen ja Puumalaisen näyttelemistä on ilo seurata. Ei mitään turhaa eikä mitään liian vähän. Puumalaiselta jo osaa odottaakin tarkkuutta ja napakkuutta ilman itsetehostusta. Kumpaakin perheen poikaa, niin isoveli Alexia esittävä Jose Viitala kuin pikkuveljeä näyttelevä Niittymäki, saavat tiukan otteen herkkyydestä, mutta sentimentaalisuus pysyy kaukana. Juhani Laitala tekee jälleen kerran pahiksen, mutta hyvin taas. Naiset eivät jää syrjään: Castrénin näyttelemä mummo, Alexin tyttöystävä Sarah (Emilia Sinisalo) laittavat asioita vaivihkaa käyntiin.

Avaraa tulee esitykseen vasta aivan lopussa, sillä suurimman osan ajasta kaikki tuntuu koko ajan rajautuvat kodin seinien sisälle. Mark Väisäsen suunnittelemaan lavastukseen näytelmän hennot metaforat on saatu istutettua somasti. Takaosan laveat, pastellinsävyiset tapetit ja muuten avara huoneenomainen tila, jossa muutama oviaukko tuntuu seisovan kuin tyhjän päällä antavat vaikutelmaa jostain hajonneesta, jostain, josta tuuli puhaltaa läpi. Valot antavat kuulautta ja utua ja varjoja. Talot ja huoneet, joita perheenisä ukilta perityssä firmassaan restauroi kantavat uudelleen aloittamista mukanaan. Tulevaisuus ei rakennu tyhjän päälle, vaan huolellisesti ja kärsivällisesti vanhaa muokaten.

Näyttelijät myös liikuttelevat koko ajan huonekaluja kohtauksiin sopiviksi ja istuvat usein lavalla kuuntelemassa muiden kohtauksia. Yhteisön korostamisen aihiot ovat lupaavia, mutta jäävät sittenkin puolitiehen. Joka tapauksessa on kiehtovaa, että jokainen tilanne, jossa miljöönä on koti, rakentuu siihen näyttelijöiden liikuttelemien huonekalujen mukana ja häipyy heidän myötään. Henkilöt kantavat miljöötä mukanaan, he sen tekevät, vaikka luulevat olevansa sen armoilla. Asiat eivät vain muutu, ne laitetaan muuttumaan. Siinä Stephensin toiveikas sanoma.

Kolmituntinen kesto ei puuduta näyttelijäntyöllään, mutta näytelmässä on jotain ärsyttävän latteaa. Stephensin näytelmää on verrattu Anton Tšehovin teoksiin ja ohjaaja vertaa sitä Raymond Carverin novelliin, mutta kumpikin vertaus on kyllä tässä tapauksessa liiallista pullistelua. Stephens tavoittaa pinnallisesti sen, minkä Tšehovin novellit, nimittäin arjen banaalisuuden. Tšehovilla siihen kuitenkin aina yhdistyy traaginen riemu. Stephensillä ei. Tšehov viipaloi henkilönsä paljon kylmäpäisemmin.

Tšehovin henkilöiden epätoivolla on aina yhteiskunnalliset juurensa. Niitä en Stephensin henkilöistä tavoita, tai ehkä en vain tiedä tarpeeksi Manchesterista. Mutta kuka suomalainen tietää? Nykykirjailijoista tšehovmaisimmat perheen kuvaajat, kuten Alice Munro tai viihteellisempi Anne Tylerkin osaavat draaman ryhdin paremmin kuin Stephens, jolla on näihin vielä aimo annos matkaa.

Stephensin näytelmän novellimaisessa rakenteessa ei ole tihentyneitä, tarkkoja merkitysketjuja kuten vaikkapa Carverin novelleissa, joissa arkinen luonnollisuus rajautuu stimuloivasti intensiteettiä vasten.

Avara on tämä ranta on kuitenkin monin paikoin aivan erinomainen esitys, etenkin lohdullinen loppu on kirjoitettu hienosti. Esityksen välähdysmäinen rakenne antaa näyttelijöille mahdollisuuden kasvattaa roolihahmoja siten, että ne saapuvat yleisön eteen hetki hetkeltä erilaisina, vaikka niissä säilyy jotain samaa. Silti koko ajan uutta aikaa virtaa heidän lävitseen. Pienellä näyttämöllä nähdään harvinaisen syvällistä, henkilöhahmojen sisäistä rytmiä noudattavaa ja yleisöä kunnioittavaa näyttelemistä.

Tiedot

Simon Stephens: Avara on tämä ranta

Suomen Kansallisteatteri
Suomennos: Aino Piirola
Ohjaus: Joakim Groth
Lavastus ja puvut: Mark Väisänen
Rooleissa:
Valtteri Tuominen, Sari Puumalainen, Juhani Laitala, Elli Castrén, Jose Viitala (TeaK), Samuli Niittymäki (TeaK), Emilia Sinisalo, Jani Karvinen, Petri Liski, Kristiina Halttu.