Julkaistu: 26.03.2009

Aina

Helsingin kaupunginteatterin Aina on kouluikäisten lastenteatteria, jonka sanoma suunnataan aikuiskatsojiin. Perhettä kohdannut menetys on syössyt äidin masennukseen. Suru ja arkipäivän ilot rytmittävät hienosti näyteltyä perheen selviytymistarinaa.

Kun lastennäytelmän nojaa suureen tragediaan, sisältyy ratkaisuun paljon riskejä. Yksi niistä on koko esityksen alistaminen tragedialle siten, ettei kokonaisuudessa mikään muu puhuttele, houkuta tai yllätä pientä katsojaa. Toista ääripäätä edustavat liian pienten asioiden varaan jätetyt lastentarinat: kerrotaan siitä, miten nukke katoaa, vaikka todellisten lasten elämässä usein äidit ja isät katoavat. Mutta silti: nuken katoaminen ja löytyminen ovat lapsen maailmassa myös isoja asioita. Mittakaavoilla operoiminen on herkkä laji, jossa Helsingin kaupunginteatterin Aina-näytelmässä kuitenkin onnistutaan.

Yksi nykyajan lastentarinoiden silmiinpistävä piirre on mielenterveysongelmien puiminen. Ympäristö sinänsä on turvallisen keskiluokkainen, mutta maailma silti täynnä selittämättömiä uhkia.

Mielenterveysongelmat nousevat Ainassakin esiin. Isän kuolema on johtanut äidin (Aino Seppo) masentumiseen. Perheen 11-vuotias Aina (Vuokko Hovatta) pyörittää omaa ja 4-vuotiaan pikkuveljensä Aarren (Hannes Suominen) arkea. Koulussa hän saa vastata luokkatovereiden uteluun isän kohtalosta ja lisäksi ystävälliselle naapurinsedälle täytyy valehdella, että kotona kaikki sujuu.

Kati Kaartisen käsikirjoittama ja Olka Horilan ohjaama Aina ammentaa vahvoista henkilökuvista, joissa niin tekstin kuin näyttelijäntyön osalta uskalletaan luottaa myös vihjeiden ja alleviivauksien riemunkirjavaan liittoon. Näytelmä nimittäin sisältää sekä syvällisiä että karikatyyrimäisiä havaintoja samoista henkilöhahmoista. Henkilöt voivat olla maneerisia mutta silti sisältää jotain yllättävän liikuttavaa.

Luokkakavereiden Kallen Jouko Klemettilä) ja Jennin (Vappu Nalbantoglu) häpeilemätön utelu on puoliksi häiritsevää, mutta samalla osoitus siitä, että lapset haluavat pitää luokkakaveristaan kiinni. Opettajan (Aino Seppo) ja sijaisen avuttomat yritykset lohduttaa Ainaa eivät juuri ulotu ammattiminien ulkopuolelle. Aikuisia ei silti kohdella vain stereotypioina, vaan hekin yllättävät. Sijainen uskaltaa kyseenalaistaa uskonnontunnin ankaria oppeja ja vaikka hänen anarkiansa ei ehkä osu maaliin, niin yritys on hyvä kymmenen. Ainakin yleisö saa kunnolla nauraa.

Käsikirjoitus limittää arkirutiinit suuriin, maailmaa syleileviin kysymyksiin, joista pienet päät pakahtuvat. "Mitä on elämä?" kyselee 4-vuotias. Samaa kysyy Aina mielessään, mutta koska hänelle lankeaa aikuisen osa, hän vastaa vain: äh, syö lettusi. Samantapaisia havaintoja ikuisuuskysymysten ja tavallisten arkiaskareiden leikkauspisteistä näytelmä sisältää paljonkin. Niiden konkreettinen runollisuus koskettaa.

Studio Elsan pitkää lavaa hyödynnetään alusta saakka kunnolla. Näyttämölle rakentuu kerralla koko Ainan ja Aarren mikrokosmos: koti, rappukäytävä, tarha ja koulu. Koko ympäristön näkeminen kerralla antaa vankat kulissit tapahtumille.

Myös taivas näyttelee suurta osaa; se kaartuu valtavana öisenä tähtitaivaana tai pilvettömänä keskipäivänä Ainan ja Aarren ylle. Taivas sijaitsee itse asiassa Ainan mielessä, se on pakopaikka velvollisuuksien raskauttamasta todellisuudesta.

Esityksen lopussa on valoa ja aikuisten turvaa. Naapurin valoa kajastava mies (Rauno Ahonen) järjestelee asioita ja äidinkin heräämään. Huumori kukkii etenkin lasten syntymäpäivillä, kun naapurin mies alkaa opettaa kurittoman Jennin äidille tapoja.

Aina luo lohdullista ja viisasta valoa eikä kosiskele liialla vauhdilla vaan luottaa siihen, että täyteläinen teksti ja paneutuneet roolisuoritukset eivät tarvitse tuekseen savukonetta vaan inhimillisen läsnäolon.

Tiedot

Kati Kaartinen: Aina

Ohjaus: Olka Horila
Rooleissa: Rauno Ahonen, Vuokko Hovatta, Jouko Klemettilä, Vappu Nalbantoglu, Aino Seppo, Hannes Suominen
Skenografia ja puvut: Annukka Pykäläinen