Julkaistu: 19.02.2009

Tyttö tuli!

Kansallisteatterin Willensaunassa Otso Kauton Tyttö tuli! antaa kyytiä sovinnaisille isien ja tyttärien suhteiden kuvauksille. Road movien tyyliin etenevä pitkien keskustelujen ketju avaa perhesuhteita. Mitään asiaa ei puida perin pohjin, vaan annetaan yleisölle mahdollisuus jatkaa työstämistä.

Willensaunan lavalla istuu kolme isä-tytär paria. Rivissä he ajavat eteenpäin, jossain Euroopassa. Nina Mansikan suunnitteleman näyttämökuvan lavastukseksi riittävät auton penkit ja takana vilahteleva hämärä maisema. Äänet luovat auton hurinan ja väliin soitetaan iskän lempibiisejä. Taakse jää ajettuja kilometrejä ja keskustelujen myötä tien varteen heitetään tabu toisensa jälkeen. Isän ja tyttären freudilainen suhde on yksi esityksen hätkähdyttävimmistä asioista ja rohkeinta sen käsittelyssä on lempeys ja tietty ylimalkaisuus.

Aiheet vain pulpahtelevat keskusteluun ja ne käydään läpi, mutta pian jo ollaan muualla. Puukkoa ei väännetä haavassa eikä haeta raflaavia tehoja, ja itse asiassa se onkin koko esityksessä juuri katsojan kannalta palkitsevinta ja haastavinta. Aluksi se saattaa närkästyttää. Mitä, täytyykö minun päättää, mitä ajattelen näistä asioista? Kyllä vain. Väitteitä esiintyykin teatterissa jo tarpeeksi, ajattelua vähemmän. Joten Kauton näytelmä valuttaa nektariinia aivoille.

Käsiohjelmassa Otso Kautto kertoo, että Tyttö tuli! on niin henkilökohtainen näytelmä, että sen kirjoittaminen suoraan omasta elämästä olisi ollut mahdotonta. Kautolla on neljä tytärtä, joiden kanssa hän on viettänyt paljon aikaa nimenomaan autossa. Näistä matkoista on jäänyt paljon yli, on paljon keskusteluja, joita ei ole käyty. Niinpä näytelmän materiaali on jotain ylitse realististen ihmissuhteiden.

Kun useimmiten teatterissa puhutaan niistä asioista, joista pitäisi puhua tosielämässä suoraan, niin Tyttö tuli! jättää jälkeensä tunteen, että näistä asioista pitää nimenomaan puhua teatterin lavalla eikä suoraan. Näytelmän isät on ohjattu stereotyyppisimmiksi ja tyttäret enemmän persooniksi. Ville Keskilä, Jukka-Pekka Palo ja Kasperi Nordman keskustelevat, vastaavat, etsivät kontaktia tyttäriin. Tyttäristä Marja Salo on oikuttelevin ja rohkein, Leena Pöysti uteliain ja Marjaana Maijala herkin. Omalla tavallaan heistä jokainen edustaa isän ja tyttären välisen suhteen salattua puolta. Näyttelijät lököttelevät lavalla ja sähköistyvät taas välillä. Kaikkien heidän olemuksestaan jää mukavan väliaikainen tunne.

Äidit ovat esityksestä fyysisesti poissa, mutta puheissa mukana ja implisiittisesti läsnä persoonina. Jos teos käsittelisi tytärten ja äitien suhteita, äidit joutuisivat äidin rooliin. Nyt isä joutuu vastaamaan siihen, mitä aikuiseksi ja naiseksi kasvaminen tarkoittaa. Onko se loppujen lopuksi niin kovin eri asia kuin kasvaa mieheksi? Ja miksi sukupuoliroolit kahlitsevat ihmisiä ja isien ja tytärten välisiä suhteita? Kauton kirjoittamassa tekstissä tyttäret paljastavat isän heikkouksia, mutta samalla isät paljastavat tyttäriään. Voivatko he koskaan nähdä toisiaan muina kuin isinä ja tyttärinä? Onko rohkeinta nähdä isä vain ihmisenä ja tytär muuna kuin omien opetusten ja toiveiden toteuttajana?

Automatkoilla riidellään, liftataan, erotaan ja palataan taas yhteen. Välillä harrastetaan itsepuolustusta. Kaikki parhaat paikat on poissa kartalta, sanoo isä. Tätä ohjetta Kautto ainakin noudattaa, hänen teoksensa kiemurtelee ihan omia polkujaan Suomen teatterikarttaan.

Tiedot

Otso Kautto: Tyttö tuli!

Rooleissa: Ville Keskilä, Marjaana Maijala, Kasperi Nordman, Leena Pöysti, Jukka-Pekka Palo, Marja Salo

Ohjaus: Otso Kautto
Valo- ääni- ja videosuunnittelu: Mikko Hynninen
Lavastus ja pukusuunnittelu: Nina Mansikka