Onni-Bonheur-Happiness

Onni-Bonheur-Happiness on taideteos, jossa Kekäläinen kutsuu yleisöä pohtimaan kunkin omaa elämää. Mistä onni muodostuu? Kekäläisen mielestä onni on paikka. Hänelle itselleen onnellisin paikka on selvästi näyttämö, valaistu tila, jossa kymmenet silmäparit seuraavat ja korvat kuuntelevat juuri häntä.

Monia asioita syleilevän teoksen pääteemaksi nousee ihmisen olemassaolo, human existence. Kehollisen taiteen tekijän käsittelyssä oma keho ja sen tuntemukset ovat pääosassa.

Teos jakautuu kahteen osaan. Ensin Kekäläinen puhuu. Monologi on pitkä, se on luento, tai jopa pienenpienten novellien kuvitettu sarja. Puhe on englantia, universumin kieltä, kuten Kekäläinen itse sanoo. Hän puhuu lähes täydellistä englantia rauhallisesti ja selkeästi, puhetta on helppo kuunnella.

Rauhallisen informaation kasaaminen on tyylikeino ennen kuin viha purkautuu ja tilassa kulkeva liike alkaa. Yleisö ei varmasti nielisi kaikkia ajatuksia, jos ne vain viskattaisiin sen eteen pikaisesti kiiruhtamalla seuraavaan ajatukseen. Silti paljon olisi voinut jättää pois.

Yksi tärkeä teema on isovanhempien esineiden kautta esiin nouseva historia. Olivatko ihmiset ennen onnellisempia kuin nyt? Esineet nimetään isovanhempien omistamiksi, jopa itse valmistamiksi. Mitä meillä on sellaista, jonka olemme itse tehneet? Tai yleensä, mitään sellaista tavaraa, joka varmasti kestää omille lapsenlapsillemme?

Kekäläinen osoittaa isoisän valmistamaa tuolia, jossa kangas on kulunut pois ja vain karmit jäljellä. Tuoliosa on saavuttamattoman onnen paikka. Isoisän kätevyydestä kertoo myös viulu, jonka hän on itse tehnyt. Viulu ei varmaankaan valmistunut hetkessä. Isoäidiltä peräisin on keraaminen potta. Kekäläisen oma potta oli muovia.

Nykypäivän hektisyyttä vastustaakseen Kekäläinen hidastaa tempon verkkaiseksi. Hän ei kuitenkaan saarnaa, vaan myöntää itsekin nauttivansa vaikkapa shoppailusta tai pornosta.

Toisessa osassa tilassa liikkuva tanssi rytmittyy musiikin, tavaran, asujen ja puheen myötä. Kiinnostavana alkava tanssi toistaa itseään, tanssija on tässä ja nyt, ikuisesti. Perinteistä tanssia on vähän, ja tanssiosuudet vetäytyvät esiintyjän jammailuksi, joista katsoja ei lopulta saa kovin paljoa irti.

Tätä teosta ei mennä katsomaan Kiasman näyttelyiden lomassa, vaan se vaatii katsojalta keskittymistä. Teos herättää ajatuksia ja teemat pohdituttavat vielä seuraavanakin päivänä. Se on tanssiteokselle harvinainen saavutus.