Julkaistu: 26.02.2009

Aino – tahdon tämän rakkauden

Vuoden teatteriksi valittu Teatteri Avoimet Ovet jatkaa naiskuvien parissa. Ne saavat nyt jatkoa kirjailija Aino Kallaksesta (1878-1956). Maarit Peltomaan roolityö Kallaksena on kultivoitunut.

Avoimien Ovien perusyleisöön kuuluu teatteriyleisömme kerma, jota ei tyhjäpäinen farssi tai jäykistelevä tekotaiteellisuus kiinnosta. Arvostelukykyiset ja elegantit varttuneemmat naiset ja herrat odottavat laatua. Esitys pyrkii vastaamaan heidän vaativaan makuunsa. Tähtäin on Aino – tahdon tämän rakkauden -esityksessä asetettu korkealle, eikä kaikkea saavuteta, mutta tyylillisesti esitys tavoittaa paljonkin. Eriikka Rahikaisen, Virpi Haataisen ja Heini Tolan käsikirjoittama ja Virpi Haataisen ohjaama esitys tuo kiinnostavalla tavalla esiin Aino Kallaksen suhteen Viroon ja ennen muuta hänen halunsa kirjoittaa.

Vaikka näytelmä keskittyykin kuvaamaan Jukka Pitkäsen varmalla mutta sopivasti yllätyksellisellä tavalla esittämän Eino Leinon vaikutusta Aino Kallakseen, kehittyy kokonaisuudesta enemmän kuin yhden ihastuksen kuvaus. Näytelmä tavoittaa hyvin rakkauden ja ihailun monimuotoisuuden ja järjettömyyden, joka näyttää pakokeinolta ensimmäisen maailmansodan todellisuudesta. Yleisölle ei röyhtäilevän Leinon ihanuus selviä, mutta Kallaksen ja Leinon kemiaan uskoo heti. Virolainen aviomies Oskar Kallas (Juhani Rajalin) on karismaattinen ja mukava, mutta jää Leinon rinnalla toiseksi.

Aino Kallas saa Maarit Peltomaassa näköisensä tulkitsijan. Pidättyväisyys, ylpeys ja tarkkailevaisuus tekevät Peltomaan näyttelemisestä kiinnostavaa, hän tuntuu sulautuvan tarinaan ikään kuin huomaamatta, hän ei heittäydy, mutta kasvaa vaivihkaa osaksi kokonaisuutta. Aino on kylmäpäinen ja varsin karski. Hänen ratkaisujaan peilaavat Ella Pyhältön lievästi karrikoiden esittämät hahmot: kotiapualainen ja ystävätär. Hahmot muistuttavat sen ajan naisten todellisuudesta.

Markus Packalénin lavastus on ajaton ja paljon keskittyy yhteen ainoaan ratkaisuun: pitsiverhoon. Antti Kujalan valotilanteilla ja äänillä kuljetetaan Kallasta eri paikoissa, ne muuttavat katsojien keskellä sijaitsevan lavan Tarton-kodiksi ja Helsingiksi. Anne Svensk-Seväkiven suunnittelemaan puvustukseen on haettu yksinkertaisuutta, viitta tekee Kallaksen maailmannaiseksi ja sen riisuminen tekee hänestä taas vaimon ja äidin.

Ohjaus ei toimi saumattomasti, sitä vaivaa jäykkyys. Välillä näyttelijöiden kontaktit toisiinsa ovat yllätyksettömiä, joko liian hitaita tai sitten liian hätäisiä. Näyttelijöiden asemoinnit olisivat vaatineet mielikuvitusta enemmän. Rohkeampia hyppyjä olisi pitänyt ottaa käsikirjoituksessakin, Aino Kallaksen kaunokirjalliset teokset voisivat elää näyttämöllä enemmän. Miksi Avoimissa Ovissa jälleen kerran dramaturgian latteus ja kaavamaisuus pilaavat kokonaisuutta?

Kallas kirjoitti runsaasti kirjeitä. Viimeksi vuonna 2008 julkaistiin Kallaksen ja Anna-Maria Tallgrenin kirjeenvaihto. Esityksessä on käytetty runsaasti lähteitä, mutta yleisön ei vaadita tietävän detaljeja, esitys ei etene bongauskilpailuna. Ainon Kallaksen rakkaus hehkuu myös tähän päivään eikä jää historiaan pölyttymään. Mutta mitä hän lopulta rakastaa ja tavoittelee? Johtako luovuus rakkauteen vai rakkaus luovuuteen? Siinä historiankirjoittajille askarreltavaa...

Tiedot

Aino – tahdon tämän rakkauden

Teatteri Avoimet Ovet
Käsikirjoitus Eriikka Rahikainen, Virpi Haatainen ja Heini Tola
Ohjaus Virpi Haatainen
Lavastus Markus R. Packalén
Puvut Anne Svensk-Seväkivi
Ääni ja valosuunnittelu Antti Kujala

Rooleissa Maarit Peltomaa, Jukka Pitkänen, Ella Pyhältö ja Juhani Rajalin