Julkaistu: 04.12.2008

Uncanny Valley

Ihmistä inhimillisempi?
Uncanny Valley flirttailee scifin kanssa. Esitys on rento ja kuin lavealla pensselillä vedelty. Sen asetelmassa riittää kuitenkin imua ja esiintyjissä poikamaisen hassuttelevaa karismaa.

Circus Maximuksen teoksilta osaa odottaa tylyä todellisuussuhdetta. Uncanny Valley tarkentaa ihmisen ja koneen yhteiseloon. Miten sellainen voi tai voisi toimia? Mitä hyvää ja huonoa siinä voisi olla?

Vaikka meno yltyy välillä aika inhottavaksi, ei kamaliakaan huomioita ihmisestä esitetä vereslihalla. Kevyt ote auttaa.

Yhtäältä teos on myös tietynlainen paikan ja elämäntavan tutkielma. Esitys tapahtuu syvennyksessä, ja yleisö istuu ikään kuin baaritiskillä esiintyjien yläpuolella. Sotkuinen asunto on tupaten täynnä tavaraa, elektroniikkaa ja erilaisia laitteita muun roinan lisäksi.

Puoli Q:n aulaan on muodostettu röykkiöitä elektroniikkajätteistä. Yleisö saa käsiohjelman mukana papereita, joissa kerrotaan suurimmista maapalloa uhkaavista tuhoista. Saasteet, ylikansoitus ja ilmaston lämpeneminen. Ihminen hukkuu tavaraan. Hän ei ole hyväksi itselleen.

Käsiohjelma kertoo muustakin, nimittäin naisista ja tarkemmin sanoen tekopimpeistä, joiden ominaisuuksia paperiin kopioidut tekstinpätkät arvioivat. Uncanny Valleyhin yleisö astuu siis ristiriitaisin tuntein. Ihmiskunnan tuho ja toisaalta ihmisyksilön äärimmäinen nautinnonhalu rinnastetaan. Molemmat ääripäät vievät myös kohti toista ihmistä.

Jos koneen kanssa on helpompaa, miksei saisi viettää aikaansa sen kanssa? Mutta enkä jos robottiapulainen inhottaa vanhenevaa ihmistä? Voiko ihminen vaatia ihmistä rinnalleen, vaikka robotti saattaa toimia paljon tehokkaampana apurina kuin ihmisavustaja? Käsiohjelmassa annetaan myös tutkimustietoa siitä, miten ihmiset alkavat pitää koneista sitä enemmän, mitä enemmän ne muistuttavat ihmistä. Mutta samalla ihminen tuntee kammoa, outoutta. Voiko koneeseen kiintyä?

Uncanny Valleyssa tavoitellaan aika isoja kysymyksiä. Onneksi filosofisuus ei saa esityksessä yliotetta, vaan siinä keskitytään yhteen tilanteeseen. Pyörätuolia käyttävä mies (Lorenz Backman) joutuu puhumaan robotilleen (Mac Gassot) tarkoittamansa ohjeet nauhalle, ja vasta nauhalta ohjeen kuultuaan robotti toimii. Tilanne käy yhä tuskaisemmaksi, kun robotin epäinhimillisyys aiheuttaa vahinkoja. Käskyjä ei voi ottaa takaisin.

Robotti pelaa aika tarkalla mimiikalla. Pyörätuolimiehen osana on kirjaimellisesti tulla yhä tiiviimmin teipatuksi tuoliinsa. Valot ja äänet lisäävät laikan nuhjuisuutta. Henkilöt ovat osa kaaosta. Vasta loppupuolella valolla rajataan henkilöt. Pyörätuolimies haluaa viihtyä ja kokea nautintoa. Hänellä on nälkä, hän kaipaa liikuntaa. Robotti ei kaipaa mitään ja se on pyörätuolimiehelle liikaa.

Uncanny Valleyn aavemaisuus ruokkii ajatuksia kauhukuvilla. Dystopinen tilanne vielä lisää karmivuutta. Esityshetkessä syntyvä huumori ja leikinomaisuus ei vie turhan tosikkomaiseen suuntaan. Selvää ratkaisua ei tapahdu, mikä on hyvä. Avointen kysymysten äärellehän teos yleisön viekin.

Tiedot

Uncanny Valley

Circus Maximus

Vierailuesitys Q-teatterin Puoli-Q:näyttämöllä, Tunturikatu 16, Helsinki.

Esityksiä 20.12.2008 saakka.
Työryhmä: Lorenz Backman, Marc Gassot, Jyrki Pylväs, Jussi Saivo, Tomi Suovankoski, Sarah Bowen-Walsh, Kaba Assefa.